...Berliinin taivaan alla, jossa poliisiautot kiitävät öisiä, kylmiä katuja ja laittavat pillit päälle tasan ikkunani alla. Aamulla herään vielä kerran siihen, että joku kilistelee kahvikuppeja keittiössä vastapäätä ja vitsailee saksaksi, aamulla avaan ehkä ikkunan tuulettaakseni ja Sonnenalleen valoihin pysähtynyt auto luukuttaa turkkilaista junttidiskoa. Metroasemalle kävellessäni nyökkään pikkuiselle valkohiuksiselle mummulle, joka istuu joka päivä erään kukkakaupan edessä huopa polvillaan polttamassa Marlboro Lightejä. Junassa kuulutetaan "Zug nach Spandau, einsteigen bitte", ja pian maanalainen vilistää Tegelille, josta minun koneeni nousee yläilmoihin tasan kello 13.00.

Niin se aika kuluu.

Enää alle viikko Saksaa ja sitten takaisin kotiin. Aika on lentänyt joko ällistyttävän nopeasti taikka sitten madellut pitkin maankamaraa, en oikein osaa sanoa, kummin asia on.

Toisaalta on ikävä jättää tämä kaupunki, sillä kyllä, Berliini on mielenkiintoisempi paikka kuin Jyväskylä. Toisaalta täällä on aivan eri tavalla yksinäinen kuin Jyväskylässä. Täällä herään aamulla, menen keittiöön, syön aamupalaa noin 1-5 ihmisen seurassa, kävelen metroon, metro on tupaten täynnä, menen töihin, sielläkin on ihmisiä, menen syömään, porukkaa lappaa sisään ja ulos, hetkeäkään päivästä ei kulu ilman että noin viiden metrin säteellä olisi toinen ihminen. Vähän eri juttu kuin teillä siellä korvessa. Siltikin olen aika usein yksin, oman kielimuurini takana, kykenemättä täysin näyttämään sitä ominta puolta itsestäni, sillä: (nyt seuraa hieman minuuspohdintaa) suuri osa identiteettiäni rakentuu sen päälle, kuinka käytän omaa kieltäni, mitä sanavalintoja teen, ja kuinka mitäkin sanoa, kuinka paljon puhua (yleensä liikaa) ja milloin olla hiljaa. Siksi toisinaan tunnen oloni hieman epämukavaksi, kun en osaa ilmaista itseäni saksaksi tahikka englanniksi sillä tavalla millä haluaisin. Hiljaisuus on minulle hieman vierasta. Jokainen, joka on sitä mieltä, että olen ujo ja hiljainen pieni tyttö, saa kyllä väittää vastaan, mutta kuvaus "kielevä ämmä" lienee lähempänä totuutta.

Olen siltikin monta uutta kokemusta ja näkemystä rikkaampi, muistiini olen keräillyt hassuja tapahtumia, ihmisiä ja paikkoja, olen syönyt ja juonut paljon uusia juttuja ja käyttänyt lähestulkoon kaikki rahani, saanut yhden näppärän työtodistuksen (kunhan ymmärrän, mitä siinä lukee, voin käyttää sitä todisteena kielitaidostani) ja paljon uusia kavereita, ja purkanut kaikkea sitä pikkukyläahdistusta, joka oli kerääntynyt sisälleni viimeisten 19 vuoden aikana.

Vielä viisi päivää jäljellä. Tähän loppuun voisin lisätä haikun, jonka luin joskus Viivistä ja Wagnerista:

"Elämä on lyhyt.
Nakit silmille, veljet,
pannaan haisemaan."

Taidan ihan oikeasti tykätä tästä kaupungista. Tulen käymään Jyväskylässä, pakkaan kaikki parhaat ihmiset matkalaukkuuni ja palaan tänne.

Tänään käytiin Bethanienissa (vallattu talo & alakulttuurikeskus) kantamassa noin seitsemänkymmentä, helvetin painavaa kalja- ja limsakoppaa kolmanteen kerrokseen. Kyseessä oli siis juomalähetys ylihuomisen Soli-partya varten. Laskimme, että siinä on noin 1400 pulloa. Toivottavasti väkeä tulee paikalle ja kaikki saadaan kunnialla myytyä.

Eipä tässä kummemmat pääsiäistunnelmat oikein ole. Jos kävisi huomenna ostamassa pari kananmunaa ja maalaisi ne tusseilla? En ole koskaan ollut kovin innostunut pääsiäisestä. Se on sellaiseen vuodenaikaan, että bileitten pitäisi olla iloiset kevätjuhlat. Enemmän sitä alkuperäistä, kanoja ja pupusia ja hedelmällisyyden ja auringon ja uuden kasvun ja Demeterin ja Ishtarin ja kaikkien nimettömien juhlaa kuin sitä myöhemmin tulleen heebon kuoleman juhlimista.

Jos Jeesus olisi kuollut vanhuuteen, olisiko hän yhtä arvokas Jumalan uhrilahjana ihmiskunnalle? Olisiko hän siltikin kuollut meidän syntiemme tähden?

Tänään kaikki tuntui menevän aivan perseelleen. Myöhästelin, päätä särki, unohtelin asioita, en ehtinyt syödä kunnolla, unohdin täysin, kuinka puhutaan saksaa, prepaid ilmoitti olevansa melkein lopussa, enpä saanutkaan soittaa, ähä-ähä-ähä, kiire ja painostus kuluttivat. Viimein kaiken jälkeen sain yhden kaljan kitaani ja ymmärtäväisiä ihmisiä seuraani ja kaikki näytti menevän parempaan päin.

Sitten tulin kotiin, ja tajusin että tänään pesemäni, ainoat mukana olevat lakanat ovat yhäkin kosteita.

JEE!

Koska siirryimme juuri kesäaikaan, tein uuden ennätyksen: klubilla puoli kuuteen! Täällä, tai ainakin niissä pippaloissa, joissa olen käynyt, on se mukava puoli, että ihmiset eivät ole ihan pelti kiinni jo siinä yhden aikaan aamuyöstä. Jaksaa jatkaakin hengailua pidempään, kun tyypit osaavat yhä puhua.

Eilen oli kuitenkin ikävä huomata, että ai niin, eihän se bussi tulekaan, kun kello onkin jo yli viisi eikä yli neljä, mutta onneksi taksin saa halvalla jos tietää mitä sanoa. (Kurzstrecke? Jo vain, kolmella eurolla pääsee kolme kilsaa.)

Bileitä muuten järjestetään aika mielenkiintoisissa paikoissa. Olen tähän mennessä käynyt mm. Cassiopeiassa, joka on pieni vinttikomero skeittihallin yläkerrassa; West Germanyssä, joka on entinen lääkärin vastaanotto, eli tanssitaan kaakeleilla; Feierhalle Kreuzbergissä (tuosta nimestä en ole aivan varma), joka on turkkilaisen hääsalin kellarissa oleva pommisuojan tyyppinen ratkaisu ja aivan pikkuisessa toimiston näköisessä mestassa nimeltä Paloma.

Ensi viikolla tapahtuu kaikenmoista! Joka päivällä on miltei suunnitelmia. Huomenna lupasin leipoa soli(daarisuus)kakkuja johonkin hyväntekeväisyysteatteri-iltaan, joka järjestetään hyväksikäytettyjen naisten auttamiseksi, tiistaina menen töihin (kyllä! Sain vapaaehtoisduunia maailmankaupasta!), keskiviikkona menen katsomaan Salvador Dalí-näyttelyä naapurimme (johon tutustuin eilen West Germanyssa) kanssa, torstaina taas töitä, ilmeisesti messuilla, ja viikonlopuksi on tuskin hankalaa keksiä jotain kivaa.

Pääsiäisenä menen ilmeisesti sekoittelemaan drinkkejä (ööh... miten?) solipartyyn "gegen rassistische Kackscheissbehörden" - rasistisia kakkapaskaviranomaisia vastaan. Ei mitään laitonta, kuitenkaan.

Jees, elämä on ihan nastaa ja silleen. Nyt varmaan lähden tsekkailemaan, mikä kumma Eurooppapäivämeininki on  meneillään Brandenburg Torilla.

Tässä talossa ravaa jatkuvasti eri ihmisiä. Asukkaiden seurustelukavereita, kavereita, kaverinkavereita ja uusia tuttavuuksia monista maista. Tällä hetkellä tilanne ilmeisesti on: Michi on Sardiniassa - hänen huoneessaan nukkuu kaksi tyttöä, joiden nimiä en osaa kirjoittaa, (Ruksandra ja Chang?) joista toinen on jenkki ja toinen romanialainen. Lena on vaihdossa Hollannissa, joten minä, suomalainen Lotta vuokraan hänen huonettaan. Huomenna Andrea lähtee San Franciscoon, joten hänen huonettaan lainailevat Bea ja Flo. Sinänsä aivan mielenkiintoisan multikulttuurista.

Olen muuten varma, että yläkerran Wasserfrau (jonka vissyvedet siis kannamme kahvipalkkaa vastaan neljänteen kerrokseen - kerroin tästä jo jossain aiemmassa päivityksessä) kasvattaa pientä cthulhunpoikasta asunnossaan. Mihin muuhun sitä tarvitsisi 18-24 litraa vissyä viikossa kuin jonkin pahamaineisen meripedon hoitoon?

Samassa rapussa asuu myöskin hurjan pitkä rastafarimies, jolla on saksalainen rouva ja kaksi söpöä maitokahvin väristä lasta.

Muita asukkaita en ole vielä tavannut, paitsi jonkun sedän, joka tuli noutamaan postipakettia, jonka joku meiltä oli kuitannut hänen puolestaan. En oikein ymmärtänyt mitään sedän selityksestä, mutta onneksi en ollut yksin kotona.

Alex muuten paljasti nyt, kolme viikkoa täällä asuttuani, että ymmärtää joitain suomen kielen sanoja, esimerkiksi huudahdus "voi vittu", jonka päästin suusta tipauttaessani tiskejä lattialle, oli hänelle hyvin tuttu. En kuulemma ole hänen ensimmäinen suomalainen kämppiksensä.

Ensimmäisenä huomautus kaikille niille, joiden mielestä on hyvä idea lähtee Berliiniin hakemaan töitä (mukaan luettuna minä itse noin kuukautta aiemmin): Täältä ei saa töitä. Tai ainakaan rahaa. Tähän mennessä olen hakenut näitä työpaikkoja:
- hotellisiivooja x 4
- rappusiivooja
- keittiöapulainen x 2
- kahvilatyöntekijä x 2
- antirasistisen yhdistyksen vapaaehtoistyöläinen
- reilun kaupan kaupan vapaaehtoistyöläinen

Hyvä puoli on se, että todennäköisesti viimeinen vaihtoehto tärppäsi. Sain juuri sähköpostia tädiltä, jota ei vaikuttanut haittaavan kohtuullisen vajaavainen saksantaitoni. Sain kutsun ns. työhaastatteluun ensi maanantaille, jännää! Sivumennen sanoen, jos joku tarvitsee apua saksankielisen työhakemuksen kirjoittamisessa, olen siinä nykyään mestari.

Ellei pettymyksiä tuottanutta työnhakua lasketa, täällä on ollut aika mukavaa. Aurinko paistaa ja on ollut tarpeeksi lämmintä istua puistossa lukemassa kirjaa tai potkimassa footbagia paitasillaan. Toisinaan on hyvä silti liikkua hieman, ettei aivan laiskistu, esimerkiksi hakemaan vatsantäytteeksi Halloumi im Brot ja juotavaksi Bionade.

Täytyy vielä mainita yksi mainion laiskanpulskea asia: meillä on kylpyamme! Ihanaa! Lojuin äskettäin kylvyssä kynttilänvalossa ja kuuntelin koko Boatman's Call -levyn läpi. Tiedän, olen romantikko.

Osaan jo melkein kulkea metrolla, kotiin mennään Hermannstrassen ja Rudowin suuntaan, osaan sanoa kaupassa kiitos ja hymyillä vieraille, osaan puhua vähän tätä kieltä, osaan eksyä hyviin bileisiin tutuntutuntuttujen kautta, osaan syödä karkkia ja juoda kahvia, eikä kaikki ole enää niin hermostuttavaa! Vieläkin vähän suuntaa vailla, mutta elämä vaikuttaa kivalta, ja eilen ilmassa tuoksui kevät.

Eilen kävin saunomassa jonkin kerrostalon vintillä olevassa saunassa. Sen vieressä oli pieni lasilla katettu puutarha, ja puutarhasta johti ovi parvekkeelle, jonka alla avautui Kreuzbergin kaupunginosa valoineen ja taloineen.

Echt toll! Sain juuri apua sen helevetin rekisteröitymispaperinivaskan täyttämiseen yhdeltä kämppikseltä, huomenna mennään yhdessä sitten virastoilemaan. Lupauduin tosin leipomaan jotain vegaanista herkkua ko. kämppäkaverille vastineeksi avusta. En olisi varmaankaan pärjännyt täällä kovin hyvin ihan yksinäni, yritin aiemmin käydä itsekseni byrokratioimassa, mutta se ei oikein tuottanut toivottua tulosta, sillä byrokraattisetä ymmärsi ehkä vielä vähemmän minua kuin minä häntä.

Ja hei, tää kaupunki on muuten ihan valtava. Yritän päästä jotenkin selville kaikesta tästä, mitä täällä tapahtuu, ja se on väsyttävää. Mut kyllä se siitä! Tahtoisin päästä kuuntelemaan hooceetä, se rauhoittaa aina mukavasti, mutta en oikein vielä tiedä, minne mennä. Ehkä pitäisi vain mennä U-Bahnilla johonkin suuntaan ja kuunnella, mistä kuuluu räminää.

Asun siis tällä hetkellä kommuunissa Neuköllnissä neljän tytön ja yhden pojan kanssa. Kaikki on hyvin, joskaan en ole vielä oikein tottunut mihinkään, ja kaikki on uutta ja jännittävää ja vähän pelottavaakin.

Täällä sataa ja söin juuri maailman parasta falafelia (2 euroa) ja maté-limskaa.

Yläkerrassa asuu mummu, joka pistää tämän kämpän nuoret ja vetreät asukkaat kantamaan painavat vesi-siksarinsa neljänteen kerrokseen. Siitä saattaa saada kahvia palkaksi. Viimeksi joku oli kuitenkin ostanut mummulle väärää vettä, joka oli tämän Vesirouvan mielestä ällöttävää.

Pienessä huoneessa vessan vieressä asuu vihainen pesukone. Sen päälle pitää mennä istumaan kun se pesee, ettei se hypi irti seinästä. Pari viikkoa sitten se oli tehnyt niin, ja vedet olivat valuneet alakerran hammaslääkäriin - onneksi vakuutus korvasi.

Täällä on aika kivaa, vaikka olen vieläkin niin varuillani, että mielialat vaihtelevat sekunnin välein, toisinaan olen yltiöiloinen ja toisinaan itkettää syystä, jota en oikein edes tiedä. No, kaikkeen tottuu!