Prahassa oli mukavaa. Hostellikin osoittautui pienen totuttelun jälkeen ihan tarpeeksi kivaksi mestaksi. Lisäksi kävin monessa museossa, mm. Jan Saudek -näyttelyssä. Kyseessä on mahtava valokuvaaja, jonka kevyttä pornoa ja valokuvauksen alkuaikojen tekniikoita yhdistelevä tyyli on mieleeni.

Aurinkokin paistoi, tsekkiläiset miehet olivat maailman kauneimpia ja kalja maksoi noin euron tuopilta. Puhuimme paljon kirjallisuudesta, kävimme muutamassa luovan kirjoittamisen pajassa ja kirjamessuilla, jotka olivat aika reilusti fiinimmät kuin täällä Jyväskylässä. Viimeisenä iltana kävimme hostellin vieressä sijaitsevalla klubilla, joka oli sisustettu mm. moottorinosilla, rautapenkeillä ja työmaavaloilla. Siistin scifististä.

Toinen asia:
voisin kyllä hankkia kannettavan internetyhteyden, mutta en missään nimessä ota dna Mokkulaa. Kyseinen firma oli lähestynyt minua pinkillä kirjekuorella, jonka sisällä oli mainoslappu, joka lupasi että Mokkulan käyttö on "yhtä helppoa kuin ripsivärin levittäminen" ja että mukana saisi ihanan pinkin pussin Mokkulalle (joskin pussissa voisi säilyttää myös huulipunaa) ja että tilatessaan osallistuisi arvontaan, jossa voisi voittaa "pedikyyrin, manikyyrin tai frisyyrin".

Voi hyvänen aika sentään. Tekisi mieli ilmoittaa väestörekisteriin, että muuttavat tietoihinsa sukupuoleni vaikkapa kaksineuvoiseksi. Voisinpa nimittäin lyödä vaikka vetoa, että dna:lla on erilaiset tarjouksia miespuolisille asiakkailleen. Ulkoisessa kaunistautumisessa ei ole mitään pahaa, mutta kyseessä on sentään internet-yhteyden mainos! Olen mielestäni kohtuullisen älykäs ihmisyksilö, enkä mikään umpidebiili bimbo, joka ei ymmärrä mitään tekniikasta, ellei sitä yhdistä mielikuvan tasolla naaman maalaamiseen. Är-syt-tää!

Joskus mietin, millaista elämää haluaisin elää. En oikein vielä tiedä, mitä kaikkea tahtoisin tehdä, mutta luulen, että normaali elämä normaalissa työpaikassa normaalisti koulutettuna normaalin miehen ja normaalien lapsien kanssa ei ole ihan se mun juttu. Ei mulla ole mitään älytöntä hinkua aikuistua, vaikka onkin aina ihan jees, jos osaa suunnilleen pitää huolen omista asioistaan.

En ole muutenkaan kovin varma asioista. Esimerkiksi tuosta kirjoittamisesta. Onhan se ihan mukavaa, mutta en pidä sitä minään taivaasta pudonneena lahjana ja mua ihmetyttää vähän se, kuinka ihmiset sanovat, että on pakko kirjoittaa. Mä tykkään kirjoittaa silloin jos mulla on jokin idea, jonka kirjallisesta muodosta joku muukin voisi nauttia. En kirjoittele pakkoliikkeisesti pöytälaatikkoon tai terapiana. Äähnyyh-kirjoituksista tulee aika helposti paskaa.

Ajattelin kirjoittaa listaa asioista, joita ainakin haluaisin tehdä elämässäni:
- kirjoittaa romaanin (ei siksi että haluaisin kirjailijaksi vaan siksi että ehkä kaikkien pitäisi kirjoittaa yksi romaani eläissään)
- laulaa/soittaa punkbändissä (punkkia siksi, etten osaa laulaa tai soittaa)
- käydä Jenkeissä uudelleen
- asua ulkomailla uudelleen

Menin tänään kaupungille tekemään neljää asiaa: luovuttamaan verta, hakemaan kakkosvaiheen ajokortin poliisiasemalta, näöntarkastukseen ja myymään pari nuorisokirjaa antikkaan. Verta en saanut luovuttaa (korvatulehdus liian vähän aikaa sitten), poliisit olivat unohtaneet(!?) teettää sen ajokortin, eikä näöntarkastukseen ollut aikoja (halvimmassa mestassa siis). Kirjani sain myytyä ja sain niistä rahaakin. Kaikki muu kuitenkin kusi ja ärsyynnyin ja tulin kotiin ja nyt tekisi mieli isoa jäätelöannosta.

En ole muuten kirjoittanut pahemmin joululomalla. Muutoin olen kyllä ollut ahkera - korjannut ja muokannut vanhoja vaatteita käyttökelpoisiksi (noin 12 "uutta" vaatetta!), virkannut pari pipoa, käynyt töissä, siivonnut pari vessaa ja keittiötä ja tehnyt muita jännittäviä asioita, jotka pitää ehdottomasti saada tehtyä, ennen kuin voin istua tietokoneen ääreen selvittämään rouva Ruudun salaisuutta. Kyllä, yhden päähenkilöni nimi on rouva Ruutu, mutta ei, keksin sen ennen kuin ne ärsyttävät yleläiset keksivät Muistikuvaputken juontajan, jolla sattuu olemaan sama nimi. Voi surkeus.

Olin eilen 68:ssa Karkin kanssa yksillä istumassa ja puhumassa. Kaksi humaltunutta pekka perusjamppaa tuli meidän pöytäämme.

POJAT: Saako tähän istua?
ME: ...öh... No, kai saa. (Jatkamme omaa juttuamme keskenämme.)
POJAT: Mites on ilta menny?
ME: Ihan hyvin. (Jatkamme omaa juttuamme.)
POJAT: Puhukaa nyt meidän kanssa!
ME: Anteeks nyt vaan, mut te kysyitte, että saako tähän pöytään istua, ettekä että halutaanko me puhua teille. Ei kiinnosta.
POJAT: Oottekste lesboja?

En kyllä tajua sitä, miksi jotkut pojat olettavat heti, että tytöt ovat lepakkoja, jos eivät ole samantien innostumassa näiden sääliöiden iskuyrityksistä. Ei, tietenkään kylmä vastaanotto ei voi johtua siitä, että jätkällä on ruma naama ja tyhmät jutut, tai siitä että haluaa istua rauhassa, tai siitä että on varattu, tai siitä että ei ylipäätään kiinnosta. JOKAINEN TORJUNTA, JONKA MIES NAISELTA SAA, JOHTUU SIITÄ, ETTÄ NAINEN ON LESBO. Muistakaa tämä. Se on totuus. 

Seuraavaksi pieni tarina: Korvaani sattui. Laitoin sinne valkosipulinkynnen, koska joku sanoi, että se auttaa. Ei auttanut. Sitten löysin nielusta pienen täplän ja epäilin, että epämääräisen nielukivun syynä olikin tuo täplä, eikä korvan vilustuminen. Menin lääkäriin ja näytin täplää. Se sanoi, että täplä on ihan ok. Sitten se katsoi korvaani ja sanoi, että minulla on paha korvatulehdus ja määräsi antibiootin. Tarinan opetus: älä hämäänny läikistä nielussa.

Ei tunnu edes pahalta. Ehkä lääkkeet auttaa jo. Tosin itseni kohdalla lääkkehien placebovaikutus on todennäköisesti suurempi kuin aktuaalinen. Huomenna taas töihin, eli nyt nukkumaan.

Päivitän tähän väliin; pian menen syömään lisää sienisalaattia ja limppua. Mutta ensin: uskonko ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolen, vai onko mahdollista, että joissain perheissä ei jouluaattona aleta 1) kritisoimaan toisia näiden mahdollisesta ylipainosta ja 2) jakamaan neuvoja aiheesta kuinka vartalo pysyy hoikkana ja... ärrr... murr... jouluprkl...

Kävin kirkossakin. En ole mitenkään erityisesti vastaan kirkkoilua tai uskontoa, mutten halua laulaa virsiä tai rukoilla Jumalaa, koska se olisi mielestäni loukkaavaa leikkiä uskovaista, kun en kerran ole.

No, plussapuolelta täytyy mainita esim. hyvät joululahjat (9 kpl kirjoja mm. Capotea! ja hieno itse tehty huppari) ja hyvä ruoka (tänä vuonna sentään kukaan ei usuttanut syömään kinkkua - seitsemäs vuosi toden sanoo).

Olin töissä lauantaina ja perjantaina ja oli leppoisaa. Olen mahdollisesti löytänyt maailman nastoimman työpaikan (vaikkei siellä ehkä riitäkään meitsille enää hommia tämän joulun jälkeen). On hauskaa auttaa ihmisiä löytämään hyviä kirjoja. 

(Käytän myös aika paljon sulkeita.)

Jee, superhienoa, olen itsenäisen maan asukas, juhlin tätä joka päivä. En tosin ole sitä mieltä, että olisi jotenkin hienoa olla suomalainen: en tunne erityistä ylpeyttä kansallisuudestani. Olen melko varma että olisin onnellinen joka tapauksessa, huolimatta siitä, olenko Zimbabwesta vai Grönlannista vai Suomesta. Pidän suomen kielestä, mutten pidä sitä erityisen paljoa parempana kuin muita maailman kieliä. Katsoin eilen Linnan juhlia; yhtä tylsää kuin kaikkina aiempinakin vuosina.

Söin eilen myös amerikkalaisesta keksijauheesta tehtyjä suklaapisarakeksejä ja katsoin Crying Gamen. Harmi vaan, että eräs opettajani oli spoilannut sen elokuvan suurimman yllätyksen. Tunnen suurta ärsyyntymistä juonenkäänteenpaljastelijoita kohtaan. Ko. heppu tipahti pari pykälää alemmas suosikkiopettajat-listalla. Grr.

Tänään minun piti: avata säästötili, luovuttaa verta, varata teatteriliput, ostaa silkkinauhaa ja epoksiliimaa. Olin kuitenkin myöhässä vähän kaikkialta ja sain ainoastaan nauhan ja tilin. Rupean siis järkeväksi ja säästäväiseksi ja kunhan olen saanut tarpeeksi rahaa kokoon, teen jotain näistä kolmesta asiasta:
1) ostan auton
2) ostan tietokoneen
3) ostan elämän
...
4) tai todennäköisimmin käytän sen johonkin sellaiseen niinkin kiinnostavaan asiaan kuin takuuvuokrat tai tai velkojen lyhentelyt

Kirjoitin romaanini ensimmäisen luvun kolmanteen kertaan uusiksi ja pääsin viimein jyvälle kirjoitustyylistäni. Tosin genre ei ole vieläkään täysin selvillä. Nyt voisin mennä kirjoittamaan vähän lisää. Ensin pitänee muokata loputkin yhtenäiseksi. Tykkään.

Kiitoksia muuten kommenteista edelliseen. Kiva tietää että teitä on. :)

Vietin melkein rauhallista viikonloppua. Perjantaina leffaan; Beowulf oli melko hyvä, käsikirjoitus pelasi eikä jäänyt tökkimään paikoilleen pitkiksi ajoiksi, mutta animaatio ei ollut mitään huippuluokkaa - tai no, varmaan oli, mutta toisinaan ilmeet olivat kumimaisia. Lisäksi alasti painineen Beowulfin privaattien paikkojen pakollinen peittäminen (aina joku kynttilänjalka tai tuntematon sotilas osui eteen) oli vain typerän näköistä. Olisivat pistäneet ukolle digitaalibokserit jalkaan tai antaneet heilua vaan ihan vapaasti.

Eilen matkasin Larin kanssa Silkkitien ja Alkon kautta Petäjävedelle. Ostimme halloumipita-aineksia ja punkkua ja päätimme junassa, että kaksi pitaa sulle, kaksi mulle, kaksi Annalle (illan emäntä) ja yksi random hipeille, jota Annan nurkissa on tapana pyöriä. Ruoka maistui ja talo oli sympaattinen puilla lämpiävä (eli kylmä) vanha kyläkauppa. Lari meinasi tippua pihalla olevaan noin kahden metrin syvyiseen reikään, jonka suuaukko oli noin 30-senttinen ympyrä. Reiän merkityksestä ei ole varmuutta. Ulkona tuiskutteli lunta, kun tarvoimme tänä aamuna takaisin junalle, ja varpaat ehtivät kylmiintyä matkalla. Pitänee ottaa jo huomenna maiharit jalkaan.

Tänään pitäisi edistellä vähän paria kirjoitustehtävää koulua varten. Huh. Väsyttää.

Oli hyvä ihan vaan relailla nyt, kun ensi viikonloppuna tulee varmaankin vietettyä bileinfernoa yhdistettyjen tupareiden, Jyvis-bileiden ja pikkujoulujen muodossa. Huh huh saatana, kuten Mikko ja Piita sanoisivat kaikesta ylitsevuotavasta.

entinen lukioni oli evakuoitu tänään. Joku valopää oli jättänyt aamuneljältä Suomi24:seen viestin, että Lyskalla pamahtaa ja käyttänyt nimimerkkinä NaturalSelector90:ntä. Ei niin kovin hauskaa enää siinä vaiheessa, kun herää krapulastaan ja huomaa, että poliisin erikoisryhmä ratsaa koulua ullakolta kellariin.

Ei kyllä meidän aikana tuommottii harrastettu!

Tein itselleni Wolverine-pinssin. Joku sanoi joskus, että tytöt, joilla on rinnassa lepakkomies-pinssi, tykkää tytöistä. Se on vähän niin kuin salainen merkki. Wolverine-pinssi on varmasti siis merkki siitä, että tykkää lyhyistä ja lihaksikkaista miehistä, joilla on admantium-kynnet.

Huomenna takaisin Orivedelle. Ns. loman eli etäopiskeluviikon aikana ehdin tehdä paljon hauskoja juttuja joita olin suunnitellut jo pitkään, mutta kouluhommat jäivät vähän jälkeen. Ehh. Kirjoitin kuitenkin aika paljon yhtä kyberpunk-film noir-intiaani-novellia. Sitä on ollut hauska tehdä ja ehkä vielä hauskempi hioa, kunhan saan sen loppuun. 

Voi apua. Stig Dogg, Punavuoren R. Kelly, mainostaa Valion Vadelmasuklaa-Play-maitokaakaojuttua. Yhyy. http://www.vadelmasuklaa.fi/ (Ei Stiigi ja Valio sovi yhteen! Siis hei!)

...muuten, kuulinpa "hyvän" jutun:
-Mikä on naurulokki nykykielellä?
-LOLLOKKI! 

Kannattaa muun muassa siivota koko talo, käydä kaupassa, laittaa ylenpalttisesti ruokaa, käydä kävelyllä raikkaassa ilmassa (pfft. Ihan niin kuin aina olisin innoissani reippailusta), juoda laiskasti kahvia, lukea kaikki kirjoittamansa larp-hahmot läpi, surffailla pitkin nettiblogeja ja autokoulujen sivuja (II-vaihe tarkoituksena), soitella vanhoille kavereille ja ruveta ideoimaan saippuaoopperaa.

Kaikki tämä vain siksi, että Hamlet ei jaksa napata, vaikka teksti vaikuttaa tosi jännältä,

kun se on  k o u - l u - h o m - m a.

Ässh.

Viikonloppuna ajoin mm. mönkijällä ja rämisevällä kuplavolkkarilla. Olivat varsin hauskoja kulkuvälineitä. Lisäksi pompin trampoliinilla suurimman osan lauantaista ja siksi lihakseni kipeytyivät.

Jos olisin rikas, ostaisin saman tien itselleni pienen auton. Ovat ne niin kivoja. En kuitenkaan ole rikas ja saan tyytyä kulkemaan junalla ja bussilla. Ovathan nuo jälkimmäiset tietty ekologisempiakin.

Menen ensi maanantaina Orivedelle asumaan johonkin (ihan saleen) karseaan piskuiseen asuntolakoppiin (kumminkin) jonkun ärsyttävän tekotaiteellisen friikin kanssa ja opettelemaan päivisin kirjoittamaan vähän paremmin. Kattoos ny.

Mitäköhän sitä oikeasti haluaisi elämällään tehdä? Olisiko päättäminen helpompaa, jos ei olisi ketään sanomassa, mitä minun heidän mielestään tulisi tehdä, vai pitäisikö mennä ihan ammatinvalintapsykologille? Vai pitäisiköhän vain odotella jonkin aikaa sitä suurta valaistumisen hetkeä?

Luen muuten Tuulen varjoa, on ihan törkeen hyvä. Neil Gaimanin Fragile Things ja Sinisalon toimittama Verkon silmässä odottelevat vuoroaan, seuraavaksi siis novelleihin.

En ilmeisesti oikein osaa kirjoittaa säännöllisesti päiväkirjaa. Tarkemmin ajatellen en nytkään haluaisi kirjoittaa mitään painokelpoista ja sensuroitua tekstiä, jota tänne yleensä päivitän, vaan puhua asioista, jotka tällä hetkellä kiinnostavat ja joista mieluummin kirjoittaisin täysin anonyymisti. Päätelkää.

Luin uusimman Harry Potterin ("...and the Deathly Hallows). Oli melko huono, jollen jopa sanoisi että paska. Ei mitään yllättävää, uutta, anarkistisen hassua tai mahaakutkuttavaa. Joitain "suuria paljastuksia", jotka olivat hyvin ennalta-arvattavia. Tylsää, tylsää.

Tällä hetkellä luen Marisha Pessl(?)in Special Topics in Calamity Physicsiä, joka on ihan yllättävän kiinnostava, joskin aivan liian pitkä (jotain 750 sivua). Jaksan kyllä lukea pitkiäkin kirjoja, mutta olen tullut siihen lopputulokseen, että usein pitkä kirja voisi olla paljon parempi lyhyempänä. Joskus vuosia sitten pitkien kirjojen lukeminen oli merkki ns. fiksuudesta ("Ai sää oot lukenut Forkotten Riälmsiä? No määpäs oonki lukenut Ajan pyörää!!") mutta itse henkilökohtaisesti pidän tällä hetkellä enemmän kirjoista, joita on osattu tiivistää, kuin kirjoista, joissa on yli viisisataa sivua joista puolet on turhaa, juonen ja tunnelman kannalta tarpeetonta lässytystä.

Elokuvissakin on aika usein turhaa blaablaata. Väittelin kerran, onko Tarantinon Death Proofin alkupuoliskolla näkyvä täysin juonen kannalta tyhjä kännykänräpellys "piilo"mainontaa (minun mielipiteeni) vaiko "hahmon syventämistä" (hänen mielipiteensä). Itsehän olin toki oikeassa, en ole tyhmä.

En muuten päässyt mihinkään kouluun tänäkään syksynä. Tyhmyydestä vaan tuli mieleen.

Paljon olisi kaikenlaista tehtävää, ommella pitäisi ja voisinpa myös etsiä itselleni sandaalit (joskin, ilman perusteella, kumisaappaat voisivat olla varteenotettavampi vaihtoehto) sekä pestä ja korjata vanhat varsitennarit. Hyvin ne vielä parit festarit kestää! (Ei kannata lähteä tungoskeikalle lyhytvartisissa tossuissa, viime Ilosaaren jälkeen nilkkani olivat yhtä sinipunervaa mustelmaista möykkyä.) Taskussani pullistelee nimittäin 2 lippua: toinen Ilosaareen, toinen Konemetsään, ja ehkä, jos vielä voimat (ja rahat) riittävät & saan seuraa, voisin lähteä Puntalaan heinäkuun lopulla.

Töissä on enimmäkseen hauskaa, huonona puolena on vain törkeän pieni palkka, joka ei sekään johdu itse työpaikasta, vaan pikemminkin statuksestani - olen työvoimapoliittisen toimenpiteen alainen henkilö, jolle Kela maksaa hyvää hyvyyttään 23,50 € per päivä. Eli siis noin 3,90 € per tunti. Eli noin 3,10 € per tunti nettona. Koska en ehdi enää töiden loppumisen jälkeen verotoimistoon laskemaan veroprosenttiani (ja meitsihän ei aamulla ennen ysiä herää), palkastani viedään harkkareiden perusvero 20 %.

Joo, no en viitsi mälkyttää siitä, etten saa tarpeeksi rahaa, koska en kuitenkaan joudu maksamaan vuokraa tai sähkölaskua tuosta summasta... Mutta silti! Yhyy, on se vähän perseestä, kun päivän eväisiin menee kahden tunnin palkka.

En päässyt muuten TaiKiin sisälle, ylläripylläri. Ehkä voin miettiä vielä vuoden tai pari, josko se kiinnostaisi ihan oikeasti. Helsingin ja Tampereen yliopistot lähettävät tuloksensa myöhemmin. Tampereen pääsykokeesta en tajunnut mitään, Helsingissä meni sen sijaan melko hyvin, mutta olen silti sitä mieltä, että jos ne minut sinne sisään ottavat, ovat ne muut hakijat olleet ihan totaalisia torspoja.

Oikeastaan piti päivittää siitä, että kaikki on oikeastaan hyvin. En ole kovin levoton taikka nälkäinen, kehittelen uusia ideoita ja piirtelen sarjakuvia, luen Ryhmä-X:ää ja Hämähäkkimiestä, rapsuttelen leuan alta poikaa, joka näyttää hymyillessään Rollo-kissalta; ostan jäätelöä ja tiedän, että kesä tulee vielä. Varmaankin jo lauantaina tai sitten ensi maanantaina, sillä silloin täytän vuosia, ja näistä kahdestakymmenestä edellisestä synttäripäivästä, jotka olen nähnyt, vain kaksi on ollut sateisia.

(Täytän siis 20, mutta eikös syntymän päivänkin voi laskea syntymäpäiväksi? Päivä jolloin täytin nolla vuotta oli ehkä aurinkoinen. Minä olin pieni, mustatukkainen, kiukkuinen ja näytin vaihdokilta.)

Eikä edes yhtään stressaa se, ettei ikä alakaan pian enää ykkösellä. Kaksikymppisyys on vielä ihan ok. Mutta voi kauhistuksen kanahäkki sitä päivää, kun täytän 30 - silloin elämä loppuu ja alan ostella kattiloita ja ommella verhoja ja miettiä perheen perustamista. Ellen ole jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen 27-vuotiaana kaikkien kuumimpien rock-tähtien tavoin. Sitä odotellessa voikin vielä juoda kaljaa ja juosta karkumatkoille!

Minkä ihmeen takia niitä pitää olla olemassa? Ne on kaikki sellaisia pieniä ja sieviä ja värikkäitä ja ne liikkuu laumoissa ja kikattaa kauheen kovaan ääneen ja kiljuu ja kiroilee ja lainailee toistensa korsetteja ja tekee kaikille selväksi, että ne on niin katu-uskottavia että huh huh.

Toisaalta ehkä olen itsekin ollut 14, mutta silloin se mainstreamiksi muuttunut alakulttuurijuttu oli fantasia / Sormusten herra / larppaaminen. Nyt kun jälkikäteen miettii, niin olihan se oikeastaan aika naurettavaa, että yhtä kirjaa piti lukea kuin Raamattua ja jos ei muistanut, mitä Erestor (tms) sanoi Rivendellin (tms) neuvonpidossa (tms), ei ollut katu-uskottava, oikea fani, vaan silkka typerä teini (pahin loukkaus ikinä), joka fanitti Tolkienia vain siksi, että LotRit olivat juuri ilmestyneet elokuvina, joissa oli niinku niiiin ihania miehiä. Esimerkiksi Legolas, naminami.

Oikeastaan larppaamisenkin aloittaminen oli aika kamalaa. Silloin oli kaiketi enemmän niitä sellaisia larppaajia*, jotka olivat niin helvetin ylpeitä siitä omasta larppaajaidentiteetistään, ja dissasivat armotta kaikkia mundiksia** ja nyyppäreitä***. En muuten oikeastaan pidä itseäni enää larppaajana, vaikka joskus olen ihan ylpeästi sanonut olevani sellainen. Olen pelannut varmaan jotain 60-70 peliä ja kirjoittanutkin varmaan kymmentä, mutta nykyään harrastan ko. hommaa niin harvoin, ettei sitä voi sanoa muuta kuin satunnaiseksi ajanvietteeksi. Ihan kivaa se silti on.

*= liveroolipelejä harrastava ihminen
**= ei liveroolipelejä harrastava ihminen 
***= vasta larppauksen aloittanut henkilö

Öh, aluksi tarkoitukseni oli avautua siitä, kuinka Japanifanit hajottaa pään, mutta tähän se sitten meni. No eipä siinä mitään.

Mainitsen nyt sitten täälläkin: lähden ensi perjantaina Saksan pääkaupunkiin kahdeksi kuukaudeksi. Saapas nähdä, mitä sattuu ja tapahtuu.

Näin äsken Sofi Oksasen telkkarissa. En ole pahemmin pitänyt hänen kirjoistaan. Olen lukenut ne kummatkin ja kokonaan, mutta jollain tapaa niistä tulee huono olo. Pidän kirjoista, joista jää haikea tai iloinen tai jännityksen laukeamisen tuottama rentoutunut olo. Sen sijaan esimerkiksi Oksasen Baby Janesta jäi päällimmäiseksi mieleen ahdistus. Lisäksi uskon, ettei kirjailijaa olisi tuotu niin paljon esille mediassa, ellei hänen olisi varsin erikoisen näköinen nuori nainen. (Ok, gootteilu on jees, mut rajansa kaikella.)

Sitten: kuulin Sofin äänen. Ah. Se oli niin kaunis. Päätin, että meistä tulee joskus vielä kavereita, jotta voin vain olla, maata, kuunnella hänen ääntään ja vähät välittää sanoista.

Pidän karkista niin kuin muutkin lapset, mutten tule syöneeksi sitä kovin paljoa. Hampurilaisetkin ovat aika hyviä, tosin rajoitteistani johtuen olen syönyt viimeisten kuuden vuoden aikana lähes ainoastaan Hesburgerin kasvispurilaista kaikkien hampurilaisten kirjosta - alkaa kyllästyttää. En siis juokse suoraan tavallisiin nuorten suosimiin syöttölöihin, jos on mahdollista syödä mitä vain. Sen sijaan olen kehittänyt kummallisia mieltymyksiä erikoisiin ruokiin ja nämä cravingit ovat saaneet äitini epäilemään, sattuisinko olemaan raskaana. Silloin kuulemma saattaa syödä hassuja ruokia. (En muuten ole, hyi kauhee.) Mieltymykset saattavat alkaa hyvinkin viattomasti, mutta jotkut päätyvät siihen, että saatan lähteä etsimään ko. ruoka-ainetta pidemmänkin matkan takaa, jos himo yllättää.

Tähän mennessä olen syönyt esimerkiksi:
- minikevätkääryleitä seesamöljyllä & makealla chilikastikkeella
- pikkelsi-juusto-suolakurkku-voileipiä
- suolakurkkuja
- sipulirenkaita
- avokado & katkaravut

ja tällä hetkellä himottaisi ihan kamalasti sellaiset pikkusimpukat valkosipuli-oliiviöljy-marinadissa.

p.s. Sivusto nimeltä http://www.pimpthatsnack.com on aika hurja!

Tämmöinen on roikkunut jo pidemmän aikaa jääkaappimme ovessa (miten kukaan voi kirjoittaa noin huonoa suomea ja miksei kukaan ole korjannut sitä ennen kuin se painettiin lehteen?):

"Superasialliset No Sweat tennarit 53€, jotka tehdään hyvissä oloissa myös kolmannen valtakunnan. Värejä on enemmänkin."
(Jostain "nuorilta nuorille" -tyyppisen Curly-lehden artikkelista, joka käsitteli eettisesti valmistettuja pukimia.)

Niin, tennarintekijänatseilla on kautta aikain ollut huonot työolosuhteet... (Tai oikeastaan eurontekijänatseilla, jos tuohon lauseeseen on uskominen.)

Pohdiskelin tuossa joku aika sitten kysymystä: rakastuvatko pojatkin? Ikään kuin aivan oikeasti tunteellisesti eikä sillä tavalla järkiperäisesti tahikka himokkaasti? Se kuulostaa jotenkin niin hölmöltä.

Katsoin nimittäin Titanicin tuossa vähän aikaa sitten ja olen ihan varma, että sillä luikuri-Jackilla oli joitain ihan muita tarkoitusperiä kuin mitä ylhäisö-Rosella.

Ensimmäinen päivitys sitten tälle vuodelle. En ole kovin aktiivinen tässä kirjoittelussa, mutta katsokaas kun toisinaan elämä tulee tielle.

Uuden vuoden aatto (olen vieläkin hieman epäileväinen näiden kolmiosaisten, kaksi genetiiviä sisältävien yhdistelmien suhteen - yhteen vai erikseen?) meni ihan makoisasti, olin jossain kummissa psytrance-bileissä, joissa meininki oli vähän höyryinen ja jotkut ihmiset tanssivat niin rumasti, ettei omia muuvseja tarvinnut lainkaan hävetä. 

Tämän vuoden ensimmäisenä päivänä istuin aamukymmeneltä Mäntsälän kylmän aseman kylmässä hississä jonkun pikkuisen makuupussiin kääriytyneen venäläisen reivaajatytön kanssa. Silloin mietin, mitä ihmettä olen tekemässä.

Loput vuoden ensimmäisestä päivästä meni perinteisesti lösväten telkkarin ja sipsien parissa Auralla.

Myöhemmin pelailtiin Kämmairia ja suunniteltiin vähän uusia hahmoja yhtiöön, jossain vaiheessa tapasin myös vuoden 2005 pikkuleiriläisiäni, joita en meinannut tunnistaa, olivat penteleet vanhentuneet. Helsingissä oli siis aika mukavaa.

Tänään kävin näkemässä Tuikun (ja sen ukon) vauvaa, se oli aika söpö ja pikkuinen herrasmies, sillä oli eilen nimiäiset (sisko on kummi, eli vastaa vaavin epäkristillisestä kasvatuksesta!).

Nyt istun yksin kotona, ootan lottovoittoa, en oo täyttänyt kuponkia. (-Stig Dogg) Pitäisi varmaan taas keksiä tekemistä, ajelehdin vähän liian levottomana. Huomenna sentään leffaan, Pan's Labyrinth on leffa, jonka olen jo jonkin aikaa halunnut nähdä.

Olemme koko joululoman ajan kikattaneet seuraavalle vitsille:

- Miksi kutsutaan Katri-Helenaa, joka on joutunut vankilaan?
- Kalteri-Helenaksi!

Mummo ei ole nauranut, sillä hän ei joko kuule, ymmärrä tai halua ymmärtää.

(Vrt. myös seuraava:
- Mikä on kiinalaisten lasten mieluisin tv-ohjelma?
- Kinkki pantteri)

Sain ihan kivoja joululahjoja, jotain tarpeellista ja jotain vähemmän tarpeellista. Esimerkiksi yönmusta aamutakki oli ihan pirteä, Preacher 7: n luin jo ja sain jopa uuden puhelimen, kun edellisen akku on kehno ja en ole sentään koskaan aiemmin vaihtanut puhelinta. Kavereilta sain mm. cd:lle poltetun kokoelman kamalimpia 90-luvun hittejä (esim. Barbie Girl ja Oi beibi), saksankielisen Aku Ankan taskukirjan ja englanninkielisen hitusen kaksimielisen lastenrunon kissimirristä ("pussy") jonka ehkä postaan tänne joskus kunhan jaksan.

Kävin itse joskus pari päivää ennen joulua kuskaamassa äitiä radiokauppaan ostamaan joululahjaa ukolle ja saimme lopulta varsin hyvän laitteen ja siitä vielä alennusta. Muori väittää yhäkin, että saa aina paljon parempaa palvelua nuorilta pojilta, jos ottaa tyttären koristeeksi mukaan. Höh. Ei se radiokaupan poika ollu ees yhtään mun tyyppinen!

Rupesin muuten miettimään, voisiko PMMP:n Rusketusraidat olla jonkinlainen "vastine" Raptorin Oi beibiin, kuten em. bändin Maria Magdalena on Mana Manan samannimiseen biisiin. Magdalenan kohdalla on helppo yhdistää viittaus lähteeseensä, mutta lieköhän Oi beibi innoittanut tyttöjä rusketusraitailemaan...

(--pois paitasi / näyttäisit ihanat rusketusraitasi VRT näytä mulle missä sullon rusketusraidat) ja (--miksi ihmeessä isäsi on rovasti VRT mun perhe oli himovanhoillinen / ne kielsi multa seksivalistuksen) kyllä viittaisivat moiseen, ei kai tuo mahdotonta ole.

Ensimmäistä kertaa kiinnostun blogini lukijoista. Siis (jos sun lysti on) kommentoi, jos luet ajatuksiani säännöllisesti (olet täällä useampaa kuin ensimmäistä kertaa).

Haluan tietää vain 1) miksi luet ja 2) mitä kautta löysit tämän blogin. Tällä kertaa ei tarvitse laittaa edes nimeään!

...saisivat jo loppua nuo varsin eroottisesti latautuneet aamu-unet. Olen päivä päivältä enemmän hämmennyksissä herätessäni unista joissa minulle ehdotellaan sitä sun tätä ja varsin monelta ja erikoiselta taholta. En ole sitä paitsi oikeasti koskaan ollut pahemmin kiinnostunut miehekkäistä miehistä vaan pikemminkin pienistä ja sievistä tai pitkistä anorektikoista, mutta nyt uniini pukkaa isoja ja karvaisia kolleja. Huh huh! 

Siivosin tänään ja pesin ziljoona koria pyykkiä. En saa varmaan taaskaan unta ko yskittää niin.

Olin eilen Maijulla & Ubella pikkujouluissa. Siellä ei ollut mitään kovin jouluista, paitsi joululahjoja. Joulupukki puhui jostain syystä ruotsia ja sillä oli pyyheliina kasvojen edessä. Sain lahjaksi minttusuklaalevyn ja K-kaupan mainoksen. Otolle annettiin 20 denierin sukkahousut ja Lauralle kaksi rumaa kultaista enkelikynttilää, jotka sitten roihusivat hyvin nopsaan ja härskisti muussiksi. Ilta oli yllättäen ja pitkästä aikaa oikeasti hauska, ei tunnu enää edes kipeältä, vaikka eilisiltana olinkin tautinen. Tukka pitäisi kyllä pestä, Anni heitti jossain vaiheessa päälleni glögiä.

Aapo ilmestyi jossain vaiheessa paikalle, hän oli ollut bändin kera esiintymässä joissakin pikkujouluissa. Pojat olivat luvanneet soittaa punkkia; he vaihtoivat soittimia pari päivää ennen keikkaa ja soittivat hardcorea. Aapo, joka on mainio kitaristi, on ilmeisesti aika paska rummuissa, sillä kolmen biisin jälkeen bileiden järjestäjä oli vetäissyt sähköt pois soittimista, ja ilmoittanut bändille, että hän pitää huolen, ettei heitä koskaan enää oteta soittamaan minnekään. Loistavaa. :D

Näin yöllä hämmentäviä unia. Esimerkiksi yhden, jossa äiti oli kuollut. Sitten toisen, jossa yritin kamalasti yhtä puolituttua setää, jota en pidä edes järin viehättävänä. Kolmas uni oli aika omituinen, siinä seikkailin pitkin yläasteeni käytäviä ja esitin pääosaa Liisa Ihmemaassa -näytelmässä, koska ex-äidinkielenopettajani Raili oli käskenyt. Huomasin, etten oikeastaan muistanut mitään vuorosanoja ja olin sitä paitsi pukeutunut mekkoon, joka olisi ehkä sopinut mainiosti Babylonin portolle, Liisalle hieman huonommin. Sitten jostain ilmestyi ystäväni Hanna, jolla oli tanttamaínen musta mekko, ja joka ilmoitti, että esittää nyt Liisaa. Kyllästyin ja lähdin vakoilemaan Varamäen Timoa.   

...kirjoittaa blogia, jos elämässä ei tapahdu mitään tarpeeksi etäistä kirjoittamisen arvoista? On kuitenkin hieman vaarallista ruveta analysoimaan henkilökohtaisuuksiaan tai vaikka tuntemiaan henkilöitä ja heidän toimintojaan julkisessa päiväkirjassa, jota kirjoittaa vielä omalla nimellään.

Tänään olisi jotain reggaemeininkiä Blazessa - toisaalta voisi lähteä, toisaalta taas voisi vain löhöttää soffalla ja katsoa Lostin. Huomenna pitää olla kuitenkin ihan nappiajoissa duunissa...

Olen ikään kuin KYLLÄSTYNYT Jyväskylään tällaisena kuin sen tunnen.

EDIT. Kävin lahjoittamassa Vuodatus.netin Joulupata-pottiin joitakin euroja. Kaipa jollakulla on vähemmän kuin minulla.

Ja elämä on aika siistii, oon aina toisinaan mökömökö ja seuraavalla sekunnilla kiskis, ehkä en olekaan liian vanha, vaikka kärsin juuri vähän aikaa sitten siitä etten ole pian enää teini, mutta sitten huomasin, ettei nyt ole pian vaan nyt on nyt.

Lunta sataa koko ajan lisää. Se tarkoittaa lumitöitä. Paljon lumitöitä. Lumityöt ovat vittumaista puuhaa.

Askartelimme tänään töissä kalkkunan sanomalehdestä, teipistä ja liisteristä. Se ei ottanut kuivaakseen, joten paistoimme sen uunissa. Hyvä tuli. Jos joku tietää, vapautuuko liisterikalkkunasta myrkyllisiä höyryjä, jos sen laittaa uuniin, voi kertoa tässä ja nyt. Myöhäistä se kuitenkin on, mutta silti. Ensi-ilta lähestyy, joten teatterilla tullee vietettyä näinä päivinä enemmän aikaa, mutta mitäpä muuta minulla olisi.

Kävin katsomassa Night Visions -illassa kaksi kauhu/sf/f -leffaa, joista ensimmäinen oli aivan kammottavan huono, siis niinq paska-paska, ei edes hyvä-paska scifianime (Space Firebird tms), jonka tekijät olivat todennäköisesti keksineet tarinaa piirtäessään ja napanneet inspiraation puutteeseen pari lappua happoa. Toinen oli ilahduttavan huonolla maulla ja halvalla tehty alkuasukas-kannibaali-zombie-splatter (Doctor Butcher tms), jossa riitti verta, aivoja ja tissejä. Leffojen välissä kävimme tekemässä ekskursion Old Corner Pubiin, jossa oli karaokea, rumia koristeita ja vanhoja ihmisiä.

Tuomas heitti minut elokuvan jälkeen autolla kotiportille, sillä olin unohtanut pukea pitkät kalsarit elikkä sääriä palelsi. Kävelin pimeää pihatietä ylös, lumi satoi pehmeinä ryöppyinä ja musta varjo liisi ohitseni. Se istuutui naapurin puuhun ja käänsi kasvonsa minuun. Siinä minä ja pöllö sitten katselimme toisiamme.

Olen miettinyt:

1) että pyjamanhousuissani asuu joko demoni tai laajalle levittäytynyt mikrobikanta, joka saa pöksyt liikkumaan oman tahtonsa mukaisesti. Heräsin tänä aamuna housut puolireidessä, enkä tiedä yhtään, miksi olisin kiskonut niitä yön aikana alemmas, ne nimittäin painoivat aika epämukavasti. Tänä iltana housut olivat karanneet kokonaan. Olen melko varmasti jättänyt ne huoneeseeni aamulla, mutta ei: vaikka kuinka pengoin kaikkien kirja-, paperi- ja vaatekasojen alta, niitä ei löytynyt. Pitänee vaihtaa pyjamat mekkoihin tai kutsua manaaja.

2) onko aivan normaalia small talkia ruveta selittämään kaupan kassalle kaljaa ostaessa ja näin ollen ajokorttia ojennellessa, kuinka olisi paljon kätevämpää, jos ihmisiin tatuoitaisiin henkilötunnus vaikka käsivarteen, ettei papereita aina tarvitsisi kantaa mukana. Varsinkin jos päätyy johtopäätökseen, että ei, näin ei kannattaisi toimia, sillä silloin ihmiset ryöstäisivät passin sijaan käden ja tullissa lojuisi kokonaisia kasoja vääriä henkkareita, vrt. mädäntyviä käsiä, joita on yritetty tunkea omaan hihaan.

3) pitäisikö turhamaisuudesta johtuvien omantunnontuskien laannuttamiseksi lähteä tekemään vapaaehtoistyötä Afrikkaan, sillä kävin tänään leikkauttamassa helvetin kalliin mutta pirun näpsäkän kampauksen.

Eilen oli näytelmän ensi-ilta. Sen jälkeen söimme, joimme ja kehuimme kilpaa toisiamme. En tosin itse kehunut kuin sellaisia, joita pitikin kehua. Saatoin myös hieman humaltua, en pahasti, mutta sillä tavalla, että halusin tanssia typerästi ja höpöttää koko ajan. Ehkä se ei haittaa. Oli myös hassua juhlia ns. aikuisten seurassa, olin porukan nuorin. Näytti kylläkin osittain siltä, ettei meno ollut kovinkaan erilaista kuin meillä nuoremmilla. Ehkä ilmassa ei leijunut niin sankkaa hormonipilveä, joka ajaa ihmisiä pussailemaan verhojen taa ja kylpyhuoneisiin.

Olen muuten tullut siihen tulokseen, että käpälöidä on suomen kielen kaunein sana. Käpälä on sympaattinen sana ja asia, käpälöinnissä on monta äätä ja öötä, ja käpälöintikään itse merkityksessään tuskin ketään haittaa, jos se suoritetaan yhteisistä myöntymyksistä. Siis: Käpälöi, älä sodi!

Oikeastaan minulla on aika mukava työpaikka. Ellei niitä verhoja oteta lukuun. Niitä isoja, painavia, mustia teatteriverhoja, joita ripustellaan ylös alas ylös alas.

Pidän ihmisten tarkkailemisesta. Tänäänkin kävin harjoittamassa ko. toimintaa Vakiopaineessa, jonka valtavista lasi-ikkunoista näkyy vilkas katu - vilkas ainakin siihen aikaan, kun yliopistolaiset siirtyvät pikkuhiljaa koulultaan kaupunkiin. Myös sisällä baarissa on kummallista sakkia: vanhoja juopposetiä, (joiden mielestä lettini ovat niin söpöt, että voisi melkein paukun tarjota) nuoria punkkarityttöjä, jotka piiloutuvat yläkertaan polttamaan tupakkaa, intellektuellin näköisiä (tai kovasti sitä yrittäviä) kolmekymppisiä poikia, jotka nakuttavat antiikkisilla kannettavillaan jotain, varmaankin suuria romaaneja tai klassikkonäytelmiä. Paikka on kerrassaan mainio ihmisten tarkkailuun, jos vain muistaa siirtää katseensa aina toisinaan pois kohteesta, sillä nämäkin boheemit, kuten useimmat muut suomalaiset, häiriintyvät liian pitkistä katseista.

Luin samalla myös Johanna Sinisalon Lasisilmää, jonka kävin iltapäivällä ostamassa huomattuani sen jo ilmestyneen. Kirja ainakin alkoi mainiosti ja imaisi minut jo sivulle 70. Olen kerran jopa puhunut Sinisalon kanssa, nykäisin tätiä hihasta viime syksyn Tähtivaeltajapäivillä ja pyysin omistuskirjoituksen Bara sedan solen sjunkitiini (jep, siskoni reilukerho.comista osti minulle 18-vuotissyntymäpäivälahjaksi ruotsinkielisen pokkarin ja kolme kerää lankaa. Sain tuolloin myös matkalahjakortin Kuopioon. Perheelläni on huumorintajua). Aluksi en meinannut saada sanaa suustani ja kirjailitar katsoi minuun hieman epäillen, kasvoillaan sellainen hämmentynyt ilme, joka varmasti on niillä ihmisillä, joiden eteen itsensäpaljastajat loikkivat pusikoista. Sitten kun sain asiani sanottua, hän olikin kovin ystävällinen. Olisi varmaankin silkka painajainen tavata Neil Gaiman, jonka tapaamisesta näin unta tuossa jokin aika sitten. Tuskinpa osaisin millään järkevällä tavalla osoittaa hänelle sitä kunnioitusta, jota minulla on hänen tuotantoaan kohtaan. "Kalliope" oli kuitenkin juuri se sarjakuva, joka polkaisi oman sarjiskäsikirjoitushaluni liikkeelle.

Lasisilmässä päähenkilö, käsikirjoittaja Taru ryhtyy luomaan uutta henkilöä tv-sarjaan. Se muistutti jollain tapaa omia larpinkirjoitusprojekteja, joista tosin useimmissa asiaan ei paneuduta niin yksityiskohtaisesti kuin kirjassa kuvailtiin. On tosin joitain poikkeuksia; tiedän Tuomas Rantalan elämästä aika lailla kaiken. Kyseessä on hahmo, jota olen pelannut kolmessa kirjoitetussa pelissä ja aika monessa improvisoidussa kohtaamisessa. Hahmo on myös ensimmäinen miespuolinen hahmoni, ehkä juuri siksi olen niin viehtynyt hänen elämiseensä: on vapauttavaa liimata toisinaan parta naamaan ja unohtaa tietyt naiselliset estot käytöksestä. Olen sitä paitsi ihan hyvännäköinen miehenä. Ensimmäisissä peleissä pelasin aika tarkkaan sitä hahmoa, jonka Hanna oli minulle kirjoittanut, mutta pikku hiljaa Tuomaksesta alkoi muodostua aivan oma persoonansa. Kesällä istuimme Hannan kanssa puistossa ja jauhoimme pitkät pätkät hahmoistamme (Särkkä & Rantala - miehet, jotka Muistat), Tuomaksen elämä on tarkkoin suunniteltu vuoteen 2009 asti. Kun tuntee hahmonsa tarpeeksi hyvin, on helppoa kehittää uusia, jopa uskottavia juonia. Ehkä minun pitäisi hyödyntää hahmonkirjoituskokemustani muihinkin kirjallisiin tekosiin. Jos loisin ensin romaanin henkilöt hahmonkirjoitustyylillä, voisi olla helpompaa jopa kirjoittaa se itse romaanikin. Mutta antaapa sen idean vielä kypsyä.

Huah, ensimmäinen työviikko takana. Olen mm. ottanut verhoja alas, ripustanut verhoja, irrotellut noin seitsemänsataa miljoonaa niittiä, juossut ympäri kaupunkia viemässä jäsenpostia (erääseen taloon piti kiivetä naapuritalon takapihalta pusikkoaidan läpi ja liukahtaa lukko-ovesta sisään samalla aikaa työmiesten kanssa. Ei, en ota tätä vakavissani) syönyt kamalasti voileipiä ja photoshopannut vanhanaikaisen maitopurkin uudenveroiseksi.

Viikonlopun olin muhimassa Hailuodossa, se ei oikeastaan ollut niin paha reissu kuin epäilin. Nyt osaa taas arvostaa hieman paremmin kaupunkielämää, esimerkiksi kaukolämmitettyjä taloja (...ja vitut. Näpit jäässä naputan.) ja tapahtumista.

Kaipaan jo ensi kesää, suunnitteilla on festaroimista. Puntalarock ja Konemetsä on harkinnassa ja Ilosaareen ostaisin tietty lipun vaikka heti. Ja muutenkin kesä olisi kiva. Silloin voi käyttää häiritsevän lyhyitä farkkushortseja ja nukahtaa Viitaniemen rannalle. Syksyisin ihmiset ovat liian vetämättömissä ja nukkuvat päiväunia ja värisevät kylmyyttään ja pussaavat siksi, että synkeilyilmassa olisi edes jotain väriä, eikä niin kuin kesällä kun aurinko värittää pisamia ja pussataan siksi että on niin valoisaa ja himokasta.

Näin outoa unta viime yönä. Olin jollain tutkimusretkellä Antarktiksella ja löysin sieltä vanhoja huoneita kaiken jään alta, huonekalut ynnä muut olivat jäätyneet lattiaan ja pöydiltä löytyi avonaisia päiväkirjoja, joista yritimme löytää syytä sille, miksi huoneet oli aivan yllättäen hylätty. Toisessa unessa yritin epätoivoisesti löytää Neil Gaimanin vetämää kirjallista keskustelutilaisuutta, jonka piti olla kaupunginkirjaston aulassa, mutta nukahdin aivan yllättäviin paikkoihin ja heräsin liian myöhään, sitten tilaisuutta olikin siirretty, mutta sitten en millään meinannut löytää Stardustiani, johon olisin halunnut omistuskirjoituksen.

En ole ostanut pitkään aikaan sarjakuvia, voisin melkein investoida Ennisin Preacheriin, jos diilerilläni sattuisi jo olemaan osaa 7. Trallalaa, piakkoin Kelakin tukee nälkäänsä rääkyvää tiliäni! Samalla voisin miettiä myös sen napalävistyksen ottamista (toivottavasti äiti ei lue tätä), sillä seuraavan kerran kun täytän vuosia, täytän 20, ja olisihan se nyt herranjumala noloa, ellen olisi ottanut teininä lävistystä.

En osaa oikein vielä sanoa, mitä tykkään tuosta työharjoittelusta. Esimerkiksi eilen oli aika mukava päivä, kun meille oli annettu tarkat ohjeet siitä, mitä pitää tehdä, mutta tänään oli vastassa enemmänkin umpikujia ja hämmennystä tavaroiden sijoittelusta. Pidän toki itsenäisestä työskentelystä ja osaan olla oma-aloitteinenkin, mutta toisinaan ei ole harmainta aavistusta siitä, miten jokin asia pitää tehdä, enkä halua tehdä asioita niin, että ne pitää tehdä uudestaan. No, kai tämä voittaa 106(!) kpl samaa kymmenen minuutin haastattelua neljän päivän sisään.

Onneksi noin muuten elämässä menee aika pehmeästi, ja nyt voisin jopa syödä pitsaa; pinna alkoi olla kireällä kun oli istunut teatterilla 8 tuntia ja syönyt sinä aikana:
- jugurttipurkin
ja aiemmin aamupalaksi:
- kahvia
- näkkileipää & tomaattia & kananmunaa
Heh. Nyt tämä alkoi muistuttaa vuodatus.netin laihdutusblogeja. Jos postaan tähän vielä kuvan jostain tekemästäni käsityöstä ja kirjoitan merkinnän kissani puolesta, niin saan rutkasti uusia lukijoita. Tai sitten voisi maksimoida hyödyn ja kirjoittaa kissana, joka yrittää epätoivoisesti laihduttaa ja tehdä siinä sivussa käsitöitä. Sellaisia ei tosin tästä talosta löydy, varsinkin se musta paskiainen syö hyvällä ruokahalulla kaiken, mikä irti lähtee ja menee sitten leikkimään, eli sotkemaan kaikki lankakerät, mitä löytää. En edes tosin toivo, että kovin monet ihmiset lukisivat tätä, vaikka kävinkin laittamassa linkin tähän blogiin Googlen ensimmäiseen tulokseen haettaessa sanoilla "Lotta Dufva". Muuten se ensimmäinen hakutulos olisi ehkä vähän nolo, kun en oikeastaan edes ole niiin aktiivinen larppaaja. Enää.

Vanhemmat tulevat sitten tänään kotiin, ja kun äityliini tuossa äsken soitteli, niin vaikuttaa siltä (ainakin mekkalan perusteella), että ottivat siskonruojanikin mukaansa. Siskojen kanssa ei varmaankaan koskaan aikuistuta. En uskoisi, että pääsemme koskaan millekään vakavalle keskustelun tasolle Auran kanssa, voinee tosin johtua myös hänen kakkapää-luonteestaan, jonka kanssa oman pissapää-luonteeni on mahdoton toimia sivistyneesti. Heko heko.

Tulin Helsingistä tyhjään taloon. Kissat naukuivat kylläisyyttään, mutta kukaan ei ollut laittanut pihan lamppua päälle. Junamatka kesti liian pitkään. Kuuntelin Manu Chaoa ja Rammsteinia mp3-soittimesta ja hämmennyin, kun ymmärsin. Menkää siis lapset lukioon, siellä oppii kieliä.

No me hagas sufrir más, no quiero que te vayas.
Sie ist die hellste Stern von allen, und wird nie von Himmel fallen.

Huomenna aloitan työt. Saapas nähdä, miltä siellä näyttää. Jännittää.

Kävin eilen siellä leffassa, nimi oli Caché (...vaiko Quiche?). Se oli mielestäni melko paska. On varmaan kovin taiteellista jättää loppuratkaisu kokonaan pois. Tai sitten en vain tajunnut. Olin muuten yksin. Luulin aiemmin, että yksin leffassa käyminen olisi jännittävää, mutta oikeastaan siitä tuli vain hyvin yksinäinen olo.

Paino on tippunut. Ei oikein tee mieli syödä.

Halusin eilen tutustua uusiin ihmisiin, lähdin siis kuokkavieraskierrokselle. Kalja ei päässyt koko iltana oikein koppaamaan, kun illan aikana tuli poljettua pyörällä ehkä viitisentoista kilometriä. Freetimen viiksekäs dj soitti myöskin vauhdikasta musiikkia (Doors, Manson, Misfits) joten kippaamiselle jäi vähemmän aikaa kuin tanssimiselle. Tutustuin myös jonkin verran uusiin ihmisiin: yliopistotytöissä on se hauska puoli, että ne ovat jostain syystä yleensä kamalan kohteliaita ja osaavat harrastaa small talkia. Luulen, että yksi yliopistotyttö flirttasi minulle, mutta tosin olen harhainen monella muullakin tavalla. Ehkä minustakin tulee isona yliopistotyttö.

Tekee kyllä ihan kamalasti mieli vaihtaa maisemaa. Jospa vaikka käväisisin Tampereella alkuviikosta?

Näin jotain kamalan eläväistä unta, josta en enää muista oikeastaan muuta kuin sen, että joku, ehkä Aura, paistoi aivan saatanallisen määrän kampeloita, grillikyljystä, makkaroita ynnä muuta suuressa grillissä. Sitten joku soitti vitsillä poliisille, koska ruokaa oli suorastaan rikollinen määrä ("Tietäisittepä, mitä täällä tapahtuu - tuut tuut tuut") ja jouduimme piiloutumaan, ettei poliisi tulisi ja veloittaisi paljoa rahaa pilapuhelusta. Lisäksi unessa oli eräs tyttö, jota en ole koskaan tavannut, mutta josta olen kuullut paljon. Tyttö paljastui kamalalla honottavalla äänellä valittavaksi ämmäksi. High hopes.

Luin aamulla loppuun Alan Mooren Watchmenin, upeaa. Ei niin, että sarjakuva olisi ollut upea, vaan niin, että sain sen viimein loppuun. Tunnen itseni hieman huonoksi ihmiseksi, sillä en osaa arvostaa sarjista niin kuin Alan Mooren luomuksia kai tulisi arvostaa. Ehkä kieli oli vain tosiaan liian hankalaa - kirja oli monta sataa sivua paksu, melkein joka sivu tupaten täynnä tekstiä, monta eri tarinakerrosta, eikä äitikään osannut kääntää joitain sanoja, joita kyselin. Masentavaa - tähän asti äiti (joka siis tekee jotakin englanninkielistä kielentutkimusta yliopistolla... Kai. Kuka muka tietää tarkalleen vanhempiensa ammatin?) on ollut vankkumaton suomi-englanti-suomi -sanakirja.

Tekee mieli lueskella Pablo Nerudaa, tekee mieli tanssimaan, tekee mieli tempailla, tekee mieli Helsinkiin, jossa edes joskus tapahtuu jotakin. Pitänee tarkastella internetin konemusiikkibiletarjontaa. Tai ehkä voisi HC-punkkiakin harrastella. Tai sitten teatteria. Tahdon tehdä projektia.

Apua, tätä blogia ilmeisesti luetaan. Pitänee ruveta ajattelemaan tarkemmin, mitä kirjoittaa, sillä mikään ei ole niin helppoa kuin tulla väärinymmärretyksi verkossa. Muistakaa siis, hyvät lukijat, tämä on ensisijaisesti nuoren ja hämmentyneen ihmisen päiväkirja. Saatan silti toisinaan kirjoittaa jotain järkevääkin, joskin jätän provosoivimmat mielipiteeni reaaliaikaiseen keskusteluun.

Olen jäänyt virkkuukoukkuun. Virkkasin eilisen ja tämän päivän aikana yhden pipan, se oli viikon sisään jo toinen. Ensimmäisessä oli outo nyppylä päälaella, ja se oli sittenkin väärää väriä, joten annoin sen Larille, mutta se kuulemma kutitti. Toiseen tein söpöhöpökorvat, ja ne taas menivät epäsymmetrisesti vinoon, vaikka tuunasin vaikka kuinka kauan nuppineulojen kanssa. Simpura. Pitänee tehdä siis vielä ainakin kolmas.

Olin tänään taas Annan valokuvamallina Petäjävedellä, edelliset kuvat olivat ilmeisesti epäonnistuneet. Saan varmaankin nähdä jotain koevedoksia jo maanantaina. Hot.

Siellä käsityöläisten joukossa rupesin miettimään, mitä ihmettä sitten ensi vuonna tekisi. Haluaisinko opiskella kirjoittamista, tehdä siitä jollain tapaa ammatin itselleni, journalistiikan tai opettamisen tai muun sellaisen muodossa, vai haluaisinko pitää sen vain harrastuksena? Haluaisinko toisaalta opetella jonkin käsityöläisammatin, huovuttaa mummoille baskereita loppuelämäni vai ommella vain harrastuksena?

Äh, miksen voisi olla sellainen ehdoton ihminen, jolla on yksi tietty intohimo, jota tekee työkseen ja rakkaudekseen? Miksi haluan valloittaa maailman kaikilla tieteen ja taiteen saroilla?

Jippii! Sain työmarkkinatukiharjoittelupaikan Huoneteatterilta. Pääsen ilmeisesti säheltämään puvustuksen ja lavastuksen kanssa sekä vastailemaan puhelimeen ynnä muuta pientä. Kivaa, että on taas jotain tekemistä. Aloitan viikon päästä maanantaina, vähän jännittää. (Ja sitä paitsi saan jopa rahnaa, ja rahalla pääsee ulkomaille. Yay!) Pitänee varmaan muuttaa tuo esittelylaatikon "työtön nuori nainen" -pätkä. :)

Puhelin on kyllä vähän turhan mykkä.

Joskus viime vuoden puolella minä ja Olga sävelsimme ja sanoitimme hyvin yksinkertaisen ja tehokkaan punk-biisin, joka kertoo yhteydenpidon vaikeuksista. Se menee suunnilleen näin:

Mähän en soita, jumalauta
Mähän en soita, jumalauta
Mähän en soita, jumalauta
Soittakoon itse mulle

Mähän en soita, jumalauta
Mähän en soita, jumalauta
Mähän en soita, jumalauta
Enkä ees, vittu, tekstaa

Tätä biisiä kannattaa laulaa kenties silloin kun tuntuu siltä, koska sen jälkeen koko asia tuntuu niin naurettavalta että saattaa jopa hävitä säännöttömän ja näkymättömän taistelun ja soittaa. 

2 h 4 min Lostin alkuun.

Ajattelin koota itseni ja soitella sitä työmarkkinatukipaikkaa. Soitin. Uskallan kirjoittaa siitä ehkä hieman enemmän kunhan olen käynyt nk. työhaastattelussa tänään illalla kello kuusi! Jee!

En ajattele tästä hetkestä eteenpäin nyt pariin viikkoon, ehkä saan kerättyä vähän energiaa uusien, joulunjälkeisien asioiden miettimiseen kunhan olen saanut uuden rytmin elämääni. 2007 kuulostaa vielä kauhean kaukaiselta, muttei siihen oikeastaan ole enää kovin pitkä aika, ja tuntuu, että vuosi 2007 voisi olla hieman erilainen, jännittävämpi, ja sisältää enemmän muutosta kuin tämä vuosi. Onhan tämäkin ollut hyvä vuosi, tämän vuoden paras. En suostu muistelemaan mitään vuotta elämästäni huonolla, sillä kaikesta oppii ja aika kultaa muistot, mutten halua toisaalta glorifioida menneitä liikaakaan, vaikka olenkin erittäin paljon nostalgisuuteen taipuvainen. 2003 oli helvetin hauska vuosi, olin pieni ja liesusin paljon, mutta kyllähän siihenkin liittyi paljon ahdistusta. Kaikkein onnellisin olen silloin, kun olen onnellinen nyt, tällä hetkellä. 

Ärsyttää muuten, kun ihmiset kertovat menevänsä Laukaalle. Se on Laukaaseen, pällit!

Tänä iltana taas kirkkistä! Viimeksi meitä oli jo 9. Toisaalta sitten rupesi satamaan aivan saatanasti ja jouduimme menemään kotiin. Nyt ei onneksi näytä sateiselta, syksyaurinko paistaa vielä. (Syksyaurinko paistaa muuten erilailla kuin kesäinen. Syksyinen paistaa useimmiten silmiin, sokaisten.)

Pitäisi katsella vanhoja tekstejä, etsiä sieltä jotain edes jota kuinkin elävää ja miettiä, mitä sille voisi tehdä. Kahden tuulen välissä ei läpäissytkään Usvan julkaisukynnystä, sinänsä ymmärrän sen. Teksti on ehkä tavallaan liian henkilökohtainen, jotta se voisi olla kiinnostava. Kaipa pöytälaatikosta löytyy jotain muutakin, mielenkiintoisempaa.

Nyt: menen peilin eteen, hengitän syvään, sanon: olen ihan ok jätkä, jonain päivänä jossain joku rakastaa minuakin, sitten puen vaatteet päälle, pyöräilen keskustaan, ostan lankaa ja ruokaa, tulen kotiin, että voisin pian taas lähteä uudestaan.

Lippupalvelu ei tosiaan toimi.

Heräsin tänään puoli seitsemältä (OMGOMG), söin ja poljin keskustaan odottelemaan Sokoksen eteen. Siinä oli ennestään kaksi heppua, olin siis kolmas jonossa, johon saapui yhdeksään mennessä noin parikymmentä tyyppiä. Odotimme siis Lippupalvelun avautumista, jotta saisimme liput Nick Caven keikalle Finlandia-taloon. Ok, keikkapaikalla on vain 1700 istumapaikkaa, mutta silti: konsertti myytiin loppuun kahdessa minuutissa. Jyväskylän virallinen lippupalvelu sai repäistyä suuresta päätoimistosta vain noin 15 lippua (kaikki parvella) - niitä riitti kai kuudelle ensimmäiselle. Systeemi ei vain toimi: netti, puhelut ja monilla eri paikkakunnilla toimivat lippupisteet eivät kykene myymään lippuja tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti ja eniten ärsyttää vielä se, että todennäköisesti huuto.netiin ilmestyy piakkoin ylihintaan huudettavissa olevia lobbarilippuja. Hyvän paikan saa vain tuurilla tai rahalla. Tai siis - jos on jonossa ensimmäisenä ja menee tasan lipunmyynnin aukeamisen aikaan ostamaan lippua konserttiin, kai silloin pitäisi saada sellainen paikka minkä haluaa?

No, en jaksa valittaa tämän enempää, sain sentään liput ja ihan kohtuullisen hyville paikoillekin, Helsinki 19.11. here I come!

Pitäisi tänään soitella taas työmarkkinatukipaikkaa. Ahdistaa. Siis ihan henkeäkin. Ehkä nukuin vain liian vähän, mutta haukotuttaa koko ajan, enkä oikein saa henkeä. Pitäisi varmaan käydä lenkillä, niin toimisin taas hieman paremmin. Taidan silti vain tyytyä kaakauseen ja nokosiin.

Tänään menen Petäjävedelle Annan kuvattavaksi studioon. Iik tästä neidistä tulee valokuvamalli! Saatan jopa ajella sinne jumalanseläntaa automobiililla, isukki näyttää jättäneen Saabin pihaan.

En vaan voi lopettaa Marika Fingerroosin seksipalstan lukemista, se on liian kovaa viihdettä. Shoot me dead.

Haluan ulkomaille. Heitin eilen 3 kpl yliopistotutkijoita (mm. äitini) lentokentälle - ovat menossa Irlantiin johonkin kongressiin. Masentaa, kun ei saa itse lähdettyä minnekään ja 55 v. äiti liehuaa ympäri maailmaa tekemässä tiedettä.

Eilenkin piti mennä pelaamaan kirkkistä, muttei taaskaan tullut tarpeeksi porukkaa, niinpä lähdimme Shakeriin katsomaan Suomi-Portugali -peliä. Siellä aloimme miettiä, kuinka hauskaa olisi saunoa: niinpä päätimme lähteä Anun mökille saunomaan. Nousimme samantien pöydästä, haimme Anulta pyyhkeitä ja aivan saatanallisen kovaäänisen auton ja ajoimme Muurameen. Mökki oli metsässä, metsässä oli pimeää ja siellä asui mm. "vettä tihkuva murhaaja mökin katolta" ja "paskakoura" ja "rokkimakkara" ja "rantaan nouseva limainen ruumis". Sauna oli puolilämmin, mutta vesi on aivan hiton kylmää.

Tänään vielä tanssiharkat, uusi yritys kirkkistä ja ruokaakin pitäisi tehdä. Nukuin ihan liian myöhään, mistä helvetistä mä löydän työharjoittelupaikan?  

Kuinka uutisköyhä on maa, jonka toisen suuren iltapäivälehden ykköslööppinä voi olla "Orava teloi oopperalaulajan tajuttomaksi"? (Ko. otus ilmeisesti hypähti pyörän pinnojen väliin ja aiheutti kaatumisen, mutta enemmän käy silti sääliksi oravaa kuin oopperalaulajaa.) Tämä uutinen aiheutti kyllä nk. totaalisen repeämisen, kuten me nuorisokielellä sanomme.

Toisaalta tällainen uutisointi pistää miettimään, kuinka monelta kantilta asiaa voisi katsoa.

"Oopperalaulaja murhasi oravan!"
"Orava: "En tahdo enää elää!"
"Hirviöpyörä hyökkäsi - kaksi loukkaantui!"

...tai sitten lehdet voisivat keskittyä oikeisiin uutisiin urheilijoiden aviokriisien ja kamikaze-oravien sijaan.

--

EDIT 1. Keksin ehkä asian, josta haluan kirjoittaa proosaa. Haluan ehkä myös vegenugetin, mutten jaksaisi paistaa vain yhtä.

Löysin lisää blogeja, selaan vuodatus.netin etusivulle ilmestyviä päivitettyjä kirjoja lähes joka visiitillä. Yksi oli keskittynyt ilmeisesti kokonaan kirjoittajan rakkaus- (tai rakkaudettomuus-)elämän ympärille. Löysin sieltä listan, jossa lueteltiin asioita, joita kirjoittaja toivoisi mahd. urooltaan. Hämmennyin moisesta mahdollisuudesta ja ajattelin tehdä itse samanlaisen. Tahdon:
- epätäydellisyyttä
- elämää silmissä 

Ostin tänään ehkä maailman kuumimmat pikkupöksyt. Uu hot mama!

--

EDIT 2. Ei vittu! En voi muuta todeta. Ei herranjumala. See for yourselves. http://www.marikafingerroos.fi/seksipalsta.htm

On todella vapauttavaa olla väliaikaisesti kunnolla hullu. Kotona nurkissa nyhjääminen, satunnaiset hengenahdistuskohtaukset ja oman tekemättömyysväsymyksen angstailu on ikään kuin vain imeskelisi piparia syömättä sitä. Sen sijaan eilinen iltakävely, joka muuttui Harjun pimeissä puskissa istumiseksi ja ohikulkijoiden kyttäämiseksi vapautti ja ilahdutti, kikattelin maanisesti ja pohdiskelin eri tapoja hävittää ruumis.

Kävin tänään työkkärissä. Tällä kertaa siellä oli minua neuvomassa oikein mukava täti, joka selvitti asiat nopsaan ja selkeästi, ja lähdin sitten etuajassa pohdiskelemaan hyvää työharjoittelupaikkaa. Ei ole kyllä vielä tullut mieleen.

Nyt pitäisi ommella juhlakaapu, ostin 5 metriä punaista loimusamettia... Maksoikin vain 8 euroa. Ongelmana vain on se, miten saisin tehtyä mekon, joka päällä näyttäisin siltikin mieheltä. (Älä kysy. Jos olet roolipelaaja, tiedät kyllä, jos et ole, et ymmärtäisi kuitenkaan.) Pitänee varmaankin mennä katselemaan LotRin puvustusaiheisia extroja - aina yhtä hyvä apu proppienkehittelyssä.

En sitten saanut sitä työharjoittelupaikkaa kirjakaupasta, johon hain. Pitäisi varmaan vain aloittaa uudestaan ja mennä kyselemään muita paikkoja, mutta kun jokainen sana, jonka puserran suustani virallisessa tilanteessa on työn ja tuskan takana.

Kävin katsomassa eilen Almodóvarin Volverin. Se oli hyvä. Kärsin eilen naamavammapäivästä, joka johti myöhemmin friikahtamiseen ja puoliksi valvottuun yöhön.

Tein sitten uuden layoutin tälle päiväkirjalle. En ole pitkään aikaan tehnyt koodia tai edes käsitellyt kuvia, mutta kyllä se taisi ihan hyvin onnistua... Ellei tämä sitten ole liian hempeä. Photoshop on yllättävän hauska, kunhan vain jaksaa vähän panostaa, vaikkakin Paintshoppia osaan käyttää paremmin.

Olen siis suunnilleen heräämisestä asti istunut tietokoneella, vieläkin on yöpuku päällä. Ulkona tuulee. 

Voisin tänään ottaa urakaksi lukea loppuun Alan Mooren Watchmenin. Ei niin, että se olisi huono, mutta siinä on vain aivan saatanallinen määrä englannin kielistä tekstiä, johon minun kielitaitoni ei täysin riitä. Voisi myös käydä lenkillä. ("I gave up jogging because my thighs kept rubbing together and setting my pantyhose on fire.") Oikeastaan tekisi mieli vain mennä leffaan.

Näin Eeroa sitten eilen, istuttiin Vakiopaineessa (http://baari.vakiopaine.net), joku soitti musiikkia ja pelasimme sekä Munchkinia että Yatzya. Ei mitään uutta länsirintamalla.

Seksi- tai seksittömyysblogit näyttävät olevan muodissa, johtuisikohan sitten Selibaattipäiväkirjojen paperilla julkaisemisesta vai jostain muusta selittämättömästä syystä vai siitä, että heräsin tähän ilmiöön itse vasta nyt. (http://tiger80.vuodatus.net) on ilmeisesti 26-vuotias neitsytmies, (tällä ei siis tarkoiteta horoskooppimerkkiä) joka vonkuu blogissaan naisten ja eritoten hellyyden perään. Toisaalta blogin nimenä on Seksitön elämä, joka minun mielestäni ainakin indikoisi sitä, että ensinnäkin kaipaa seksiä ja ehkä toissijaisesti jonkinlaista parisuhdetta - toisaalta jokainen lukee tekstit omalla laillaan. Kirjoittaja kuitenkin vaikuttaa ihan sympaattiselta... (http://fakeporn.vuodatus.net) on taas hieman vähemmän analyyttinen mutta ihan viihdyttävä päiväkirja samasta aiheesta. Tosin kappale "Miksi en ole menettänyt poikuuttani aikaisemmin? Mä olen sitä mieltä että se johtuu siitä että mä olin vielä lukiossa melkonen hikari ja nörde, ja mikä tärkeintä en panostanut juuri lainkaan minulle sopivaan vaatetukseen." kuulostaa siltä, ettei poika ole tajunnut vielä ihan kaikkea settiä. 

Se suuri kysymys kuitenkin on: Millähän ihmeen keinolla pojat ovat onnistuneet välttelemään tyttöjä & eroottisuutta sisältäviä tilanteita kaikki nämä vuodet?

Tein eilen safkat, leivoin mokkapaloja ja imuroin sekä järjestelin. Tänään käytin vanhempia autolla kaupoissa. (No ok, olen toki ihan liekeissä ajelusta itsekin.) Nyt pitäis olla sen verran hyvä tytär -pisteitä kasassa, että kehtaa olla taas liesussa pidempiäkin aikoja. Kai sitä pitää nyt jotain edes tehdä jääkaappinsa - olkoonkin täynnä homeisia elintarvikkeita - ja sänkynsä eteen?

Ei tullut vielä eilen soittoa sitten sieltä mahdollisesta työharjoittelupaikasta, eikä tänäänkään sen puoleen. Voisin varmaan käväistä siellä maanantaina, pitää kuitenkin tiistaina mennä työkkäriin nyhjästämään. Toivottavasti saan sen tai edes jonkun muun kivan paikan, eikä epäonnistumisahdistus palaa taas kiusaamaan... (Tähän kuuluisi sellainen kaksoispiste-kauttaviiva -hymiö, jos käyttäisin hymiöitä.)

Leinoseltakaan (http://www.usvazine.net) ei ole kuulunut vielä mitään eräästä novellista (ikivanha Kahden tuulen välissä, jota olen kierrättänyt sen seitsemässä kirjoituskilpailussa ja eri arvostelijoilla, ja jota olen muokannut varmaan eniten kaikesta kirjoittamastani... Antakaa sille mahdollisuus!), jonka lähetin tarjolle Usvassa julkaistavaksi. FinnConissa täti kyllä lupaili laittaa palautetta, kunhan vain ehtii... (Työttömänä oleminen on loppujen lopuksi aika tylsää, kaikilla muilla on kiire eri asioiden kanssa ja itse voisi oikeastaan vain maata selällään ja laskea pilviä.) Leinosesta puheenollen, luin juuri loppuun hänen novellikokoelmansa Valkeita lankoja, jonka ostin FinnConista. Novellit olivat ihan... no, hyviä, ja toki taidokkaasti kirjoitettuja, mutta eivät ne silti säväyttäneet samalla tavalla kuin vaikkapa (ilmeisesti tämän vuoden Atorox-voittajan) Jenny Kangasvuon Kaikessa lihassa on tahto, jonka lukaisin joskus kirjastossa - normaalisti en lue Porttia... Ehkä Leinosen novellit olivat liian realistisia minun makuuni, vaikka niissä kerrottiin noitanaisista ja "häilyjistä", kielestä ja kerronnasta puuttui se tietty taianomaisuus, jota löytyy kyllä sekä valtavirtakirjallisuudesta että sitten tästä genrekamasta.

Voisipa lukea Lolitan uudestaan. Rakkautta.

Nyt tosin pitäisi pinkaista kaupunkiin. Halusin tavata Eeron Vakiopaineessa, nääs kun jätkä on lomilla. (Toivottavasti se ei puhu pelkkiä armeija-aiheita.)

Vuodenaika vaihtui sitten ihan kalenterinkin mukaan syksyksi. Toisaalta heppu, jonka kyytiin hyppäsin Tapsan luota Petäjävedeltä palatessani sanoi, että viikon loppupuolella pitäisi olla melkein kesäinen ilma. Näihin kannattaa aina luottaa. Syksy tuo tullessaan aina lievää haikeutta, syyskuussa miettii, mitä kaikkea kesällä teki ja mitä jätti tekemättä, ikävöi niitä kauniita kesäpäiviä ja ehkä vähän katuu sitä, ettei sitten tänäkään kesänä päässyt lähtemään huvipuistoon riehumaan. Toisaalta syksyissäkin on hyviä puolia, esimerkiksi pimeitä iltoja, sateenkastelemia nurmikoita, AINIINJOO! Päätin viime tiistaina lievässä kaasussa, että nyt pitää päästä pelaamaan kirkkistä niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, ja järjestin joukkotapaamisen tälle illalle kello kuudeksi. Toivottavasti ihmiset nyt muistavat, aika moni taisi kirjoittaa muistutuksen kännykkäänsä. Fab!

Olen aika lailla nostalgisuuteen taipuva ihminen, toisinaan unohdan ehkä liikaakin elää tässä hetkessä. Tästä pääsemme sitaatin muodossa aiheeseen Trio Niskalaukaus, jonka levyn Rajaportti loottasin Pipsan vanhojen levyjen kasasta pari viikkoa sitten hänen synttäreillään: "Miksen iloitse siitä mitä sain, miksi aina suren: tuonkin menetin?" En koskaan ollut omistanut yhtään Niskalaakin levyä, mutta kävin keikoilla niin ahkerasti, että osasin useammankin biisin sanat ulkoa. Lutakko oli aika lailla ainoita paikkoja Jyväskylässä silloin viitisen vuotta sitten, jonne uskalsi mennä ja jossa "mulla-ei-oo-elämää"-angstipallo sai tutustua rockskeneen ja päästää ahdistushöyryjä pihalle. Mitä ne nykyiset 14-vuotiaat tekevät, jotka ovat kuunnelleet ehkä Rölliä silloin kun Niskalaukaus viimeksi keikkaili?

Myös ensimmäinen HC-keikka, jolla kävin, herättää miellyttäviä muistoja. Lutakossa sekin, vasta keväällä 05, esiintyjinä Endstand ja Zeke. ("Se oli se Ziikin keikka." - hiljaisuus - "Meillä päin sanotaan kyllä ihan että Tseke.") Päädyin sinne jonkin sattuman kautta, matkalla perustimme ent. Lesbonunnaksi Sveitsiin -yhdistyksen jäsenten kanssa Baise-Moi-yhdistyksen ja joimme keppanaa päälle. Lutakossa huomasin, että illan bändi taisikin olla hooseetä. Lavan edessä oli paljon rumia miehiä ja sitten joitain tuttuja, jotka pyörivät ympäriinsä ja hakkasivat toisiaan. Se näytti hauskalta, ja niin ollen hyppäsin sekaan ja mätkin toisia sieluni kyllyydestä. Tähän loppuu kertomus siitä, kuinka opin pitämään live-hardcorepunkista aka väkivaltaisen tanssimisen autuus.

Yksi asia, joka myös tuottaa hämmennystä on se, että mitä ilmeisimmin (olen kuullut tämän niin monesta suusta, etten usko sen olevan vain huhu) Hippi-Sami on heittänyt veivinsä. Kyseessä on eräs monen monta vuotta Jyväskylän keskustassa hengannut didgeridoota soitteleva äijä. Vaikkakaan emme olleet nk. parhaita ystäviä (vrt. ko. henkilön aggreavautumiset siitä, kuinka minulla ei saa olla shamaanirumpua, sillä en ole oikea shamaani ynnä muut enimmäkseen hermoja kiristävät keskustelut, joihin yhtäkkiä jumahti, kun hippi tarrasi piposta kiinni) on siltikin outoa, että henkilö, jonka kanssa on ylipäätään puhunut ja jonka on tavallaan tuntenut, yht'äkkiä kuolee ja lopettaa olemisen. Enkä edes ole kovin vanha vielä.

No. Vähän ehkä tukkoinen olo, kun käväisin eilen viemässä piirrettyjä ja mandariineja L:lle, kun se oli kipeenä. Toivottavasti en tarttuuntunut, kun pitäisi varmaan vähän imuroida ja putsailla, kun lupasin mutsille, ja muutenkin. Jännittää vähän, kun tänään pitäisi tulla puhelu sieltä kirjakaupasta, josko olen saanut työharjoittelupaikan. Joka tapauksessa joudun pian rumbaamaan työvoimatoimiston byrokraattien kanssa. Huokaus.

Tämä blogi on se virallisempi versio siitä, mitä sattuu ja tapahtuu - vaihtoehtoinen päiväkirjani on jo kauan sitten luisunut epämääräisyyksien kehdoksi, jota saavat lukea vain harvat ja valitut, joskaan hekään tuskin ymmärtävät suurinta osaa siitä tajunnanvirrasta, mitä näppäimistön kautta tulee purettua. Siispä tervetuloa, tutut, puolitutut ja tuntemattomat, lukekoon ken lystää.

Muutamia faktoja minusta itsestäni: olen tällä hetkellä työtön ja opiskelupaikaton 19-vuotias naaras, joka asuu vanhempiensa kanssa Jyväskylässä, tosin poden huonoa omatuntoa siitä, että käyn kotona enimmäkseen syömässä ja nukkumassa (jos sitäkään). Olen kevään 2006 ylioppilas Jyväskylän Lyseosta, olin hyvä oppilas, mutta myöhästelin kroonisesti. Olen hakenut harjoittelijaksi erääseen pieneen kirjakauppaan työmarkkinatuella, parin päivän päästä saanen tiedon siitä, olenko saanut paikan. Haaveilen jatkuvasti ulkomaille lähdöstä, mutta olen tähän asti ollut hieman saamaton asian suhteen. Pidän esimerkiksi autolla ajamisesta ja huonot vitsit ilahduttavat sisintäni, mutten pidä siitä, kun kesä vaihtuu syksyyn.

Kirjoitan silloin tällöin proosaa, toisinaan myös runoja sekä näytelmä- että sarjakuvakäsikirjoituksia. Viimeksi mainitussa olen tehnyt yhteistyötä Laura Konttisen kanssa - hän kuvittaa ja minä kirjoitan, muutama sarjakuva on jopa julkaistu. Viime syksynä kirjoitin ensimmäisen näytelmäni, Hännättömän, jota esitettiin teatteri Miilulla. Jonain päivänä kirjoitan vielä menestysromaanini.

Siinä se.

Ainiin. Olen muuten kissaihminen.