Tälle sivulle tallennan joitakin kirjoittamiani tarinoita tai muita rääpäleitä, jotka löytyisivät muutenkin webistä - mitäpä siis niitä piilottelemaan. Tekstit saattavat olla hiomattomia, muttei niitä saa siltikään varastaa.

*

*

*

*

Ensimmäinen on (minun kirjoittamakseni) suhteellisen pitkä hupailupätkä, joka käväisi vuoden 2005 Nova-kirjoituskilvassa, mutta ilmeisesti se luokiteltiin fanfictioniksi ja hylättiin. No, en tosiaan kirjoittanut sitä kovin vakavalla naamalla, joten kaikki te, jotka olette lukeneet sekä Lovecraftia että Alcottia - nauttikaa. Asiavirheitä saattaa löytyä.

Miss Beth Marchin jälkeenjääneet paperit

kirjoittanut Lotta Dufva

 

Rakkaat lukijani,

haluan tuoda esiin, näiden monien vuosien ja vuosikymmenten jälkeen, erään totuuden, jonka olen aiemmin jättänyt pois kirjoituksistani. Kirjailijattarena tunnen velvollisuudekseni julkaista nämä päiväkirjamerkinnät, jotka paljastavat enemmän kuin mitä kerroin ensimmäisessä romaanissani. Minun täytyy myöntää, että järkytyin itsekin suuresti löytäessäni nämä kirjoitukset jo poismenneen siskoni Elizabethin "aarrearkusta" (niin kuin me nimitimme noita vaatimattomia puisia arkkuja, joita säilytimme ullakolla), sillä minäkään en tiennyt kaikkea, mitä oli tapahtunut.

 

Se, mitä oli tapahtunut, oli järkyttävää ja pelottavaa, ja tiedän, että sitä on vaikea uskoa. Sen on kuitenkin pakko olla totta, sillä Beth ei olisi koskaan voinut sepittää mitään sellaista. (Voi, minä muistan, kuinka hänen ponnisteli suuresti kirjoittakseen tarinan, ja kuinka niistä kaikista tuli loppujen lopuksi vain reseptejä!) Nyt kuitenkin haluan kertoa kaiken, sillä oli valetta väittää sisareni menehtyneen silkkaan tulirokkoon, ikään kuin m i n u n Bethini olisi musertunut sellaisen alle.

 

Tiesin ensimmäistä kirjaani kirjoittaessani, etten olisi koskaan saanut sitä julki, jos olisin kertonut totuuden hänen kuolemastaan. Lisäksi niihin aikoihin podin yhäkin huonoa omatuntoa nuorena aloittelevana kirjailijana kirjoittamistani moraalittomista kauhutarinoista, joita julkaisin asuessani New Yorkissa, ja sisareni tarina muistutti epäilyttävästi juuri sellaisia, vaikka se oli täysin tosi. Nyt kuitenkin uskon olevani tarpeeksi vanha ja arvokas tuomaan nämä kirjoitukset julkisuuteen.

 

Nämä merkinnät ovat siis pikkusisareni kolme vuosikymmentä sitten kirjoittamia tosia tapahtumia, ja toivon, etteivät kaikkein nuorimmat lukijani edes koskisi tähän kirjaan. Jos he kaikesta huolimatta vievät tämän kirjan isosiskonsa hyllystä jonain sateisena iltapäivänä ja lukevat läpi, toivon sydämeni pohjasta, että he osaavat myöhemmin metsässä lymyileviä vaaroja, sillä minun Bethini ei osannut, vaan oli liian puhdassydäminen eikä uskonut pahaan.

 

Rukoilen Luojan varjelusta teille kaikille, 

 

Mrs Josephine Bhaer

20.6. 1891

Plumfield

 

--

 

5.10.

 

Rakas päiväkirja,

tänään minä olen ollut niin huonolla tuulella, etten jaksaisi millään edes hymyillä. Minusta se tuntuu niin kovin itsekkäältä, kun siskot (no, ainakin Jo ja Meg) ja äiti tekevät töitä ja Amykin käy koulua. Minä vain olen kotona ja laiskottelen, mutta enhän minä v o i mennä kouluunkaan, en vain v o i. Siellä olisi niin paljon ihmisiä ja minä olen niin ujo. Tänään olen vain pyyhkinyt pölyt.

 

Tämä päiväkirjankin kirjoittaminen tuntuu niin turhalta, kun Jo kuitenkin osaa kirjoittaa niin paljon paremmin, ja olen varma, että hänestä tulee vielä suuri nimi, aivan kuin kaikista niistä miehistä ja naisista, joiden kirjoja hän ahmii ullakolla.

 

Ulkona taivas peittyy pilviin. Ilma on niin harmaa ja painostava, se on ollut samanlainen jo pitkään, ja se on pelottavaa. Nyt se on mennyt vain pahemmaksi. Jo väittää, että ilmakin olisi jo raikastunut, kun isältäkin tulee taas rintamalta kirjeitä, joissa hän väittää olevansa kunnossa, mutta Jo vain yrittää piristää minua. Minusta tuntuu, että tässä ilmassa on jotain pahaa, ja rukoilin eilisiltana, että Jumala korjaisi kaiken ja minäkin pääsisin tästä tunteesta. Ehkä minä olen vain liian heikko.

 

Ehtisin varmaan vielä käydä Hummelilla auttamassa ennen kuin äiti tulee kotiin. Muistaakseni Hanna laittoi vähän leipää talteen heitä varten, eiväthän he köyhäinavustakaan saa, kun ovat saksalaisia. Toivottavasti lapset ovat jo terveitä. Viimeksi kun kävin, Lottchenilla oli hiukan kuuman tuntuinen otsa. No, nyt pitänee lähteä, jos haluan ehtiä käymään siellä.

 

--

 

myöhemmin samana päivänä

 

Rouva Hummel on jälleen raskaana, vaikka hänellä on lapsia jo entisestään paljon. Hyvä luoja, kuinka hänellä voi edes olla niin paljon jälkikasvua? Tuntuu siltä, että joka kerta kun käyn siellä, heitä on enemmän. Tai sitten minunkin silmissäni heittää. Ja minä tapaan siellä vain rouvan, enkä koskaan herr Hummelia. Ehkä herr käy työssä jossain kaupungissa. Voihan hän olla rintamallakin…

 

He asuvat niin surkeassa pienessä mökissä siellä synkässä metsässä, että minulle tulee huono omatunto siitä, että asun näin hienossa ja lämpimässä talossa minua rakastavan perheen parissa. Siellä heidän mökissään on niin pimeät nurkat, ja jokainen niistäkin tuntuu olevan ahkerassa käytössä, lapsia nukkuu viisi yhdessä sängyssä. Voi kuinka toivonkaan, että Luoja auttaisi heitä, he ovat niin puhdassydämisiä ja kilttejä, vaikken minä edes ymmärrä heidän kieltään.

 

Tänään yksi lapsista kyllä säikäytti minut, se taisi olla pikkuinen Hans. En ollut edes huomannut häntä, kun hän yhtäkkiä tarrasi kiinni hameeni helmaan ja huusi jotain saksaksi. En ymmärtänyt, mitä hän sanoi, vaikka hän toisti sen moneen kertaan. Ehkä minun pitäisi kysyä naapurin John Brookelta. "Dunkel", joltain sellaiselta se kuulosti. Poika oli vain niin kovin pelokkaan näköinen ja vilkuili koko ajan ympäröivään metsään. Tahtoisin auttaa häntä, jos vain ymmärtäisin, mitä hän sanoo.

 

Päätä särkee taas. Pitänee etsiä lääkettä.

 

--

 

7.10.

 

Tänäänkin kävin Hummeleilla. En tiedä miksi, eiväthän he olisi varmaankaan edes odottaneet minua sinne tähän aikaan. Halusin vain seuraa. Siellä oli jälleen polttopuut loppu, ja minä kävin hakemassa kotona lisää. Huomasin siinä matkalla kävellessäni, kuinka ympäröivä metsä oli hiljainen. Linnut eivät laulaneet, ja aivan heidän pihansa reunalla minä huomasin kuolleen linnun, ja itkin vähän sen vuoksi. Se oli niin surullisen näköinen, aivan kuin se olisi vain heittänyt henkensä kesken lennon.

 

Hummelin lapset ovat keskenään niin erilaisia. Kolme vanhinta ovat kilttejä ja hyvätapaisia, kun taas ne nuoremmat (kuinkahan monta heitäkin on – neljä? kuusi? He eivät ole koskaan kaikki samaan aikaan kotona.) ovat varsinaisia hulttioita. Heidän silmissään on jotain pelottavaa, ja heidän äitinsä on aina niin väsyneen näköinen hoitaessaan heitä. No, kaipa meidänkin sisarusparvessamme on eroja, olenhan minä täysin erilainen kuin vaikkapa Meg, puhumattakaan Amysta. Mutta se tapa, millä ne nuorimmat huusivat minun perääni lähtiessäni sieltä, se sai minun ihokarvani nousemaan pystyyn, ja hyvä Jumala, minä juoksin pois heti kun olin poistunut heidän näköpiiristään. Se ääni, mitä he päästivät, se kuulosti aivan kuolevan eläimen ääneltä, jonkinlaisen hevosen tai aasin tai… en tiedä. Siinä erottui joitain vokaaleja, mutten tiedä, kuinka ne merkitään, ne eivät olleet meidän kieltämme.

 

Mutta sitten tapahtui jotain vieläkin pahempaa: kun pysähdyin vetämään henkeä eräälle metsäaukiolle, tunsin yhtäkkiä jotain outoa. Katsoin ympärilleni, ja uskoin miltei nähneeni metsässä jotain, joka katseli minua, ja samaan aikaan minuun iski aivan uusi ja outo tunne, se tuntui mahanpohjassa vihlovana kouraisuna ja päässä huumaavana tunteena. Se oli jotain haureellista, jota minun Luojani ei haluaisi minun tuntevan, ja hetken kuluttua sain itseni koottua ja jatkoin matkaani, juosten. Päästyäni kotiin menin sänkyni viereen ja ristin käteni ja rukoilin Jumalaa niin pitkään, että sain tuon uuden, oudon tunteen karistettua yltäni. Mutta siltikään en voinut unohtaa sitä toista tunnetta, että joku olisi katsellut minua metsän siimeksestä.

 

En ole kertonut näistä epämukavista tuntemuksista kellekkään, en edes minun Jo'lleni, sillä en usko, että hän uskoisi, ja hänellä on muutenkin nyt kiirettä ja työtä.

 

Toivoisin, että tämä päänsärky loppuisi joskus.

 

--

 

15.10.

 

Lehdet putoavat puista, isästä ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään, ja me alamme olla huolissamme.

 

Outo kuumottava tunne kiertää yhäkin mahanpohjassani, ja se voimistuu aina kun menen lähemmäs metsää. Minun pitäisi lopetta Hummeleilla käyminen, mutta kun muutkaan tytöt eivät viitsi ja täytyyhän jonkun heitä auttaa, se osa lankeaa aina minulle. Minusta vain tuntuu, että uudet, syntiset ajatukset valtaavat pääni aivan liiaksi aina mennessäni metsään.

 

Heidän pihassaan oli outoja jälkiä, jonkinlaisen sorkkaeläimen tekemiä. Eihän heillä mitään kotieläimiä ole, he ovat aivan liian köyhiä. Ehkä jokin kiertelevä kauppias on käynyt siellä.

 

Rouva Hummel oli kauhean sekaisin, eikä ollut jaksanut antaa ruokaa lapsilleen. Hän vain makasi puolipukeissa laverilla ja houraili ja minä pelkäsin häntä. Toivottavasti lapsi on kunnossa, hän synnyttää sen varmasti ennen kuin kuukausi on kulunut, hänen mahansa on niin suuri. Voi, jospa Jo joskus viitsisi tulla minun kanssani käymään siellä, minua niin pelottaa, enkä tiedä, mitä tehdä.

 

Kun lähdin, nuorimmat lapset tanssivat pihassa – uskomatonta, miten heillä riitti siihen puhtia. He lauloivatkin jotain, minun pitäisi kysyä varmaankin joltakulta, mitä he sanoivat. Voi, jospa vain osaisin saksaa. Jotenkin näin se kuitenkin meni: "Die Ziege kommt von dem Wald, von dem Wald, von dem Wald"... Tietäisiköhän Meg, mitä se tarkoittaa?

 

--

 

29.10.

 

Nyt on yö ja hyvin myöhä, kun kirjoitan tätä, mutta minua ajaa pelko, ja minun on pakko kirjoittaa. Äsken, muutamia tunteja sitten, heräsin outoon tunteeseen, että jokin kutsui minua. En osannut sanoa, mitä se oli, mutta tunsin sen tulevan metsästä päin. Jokin tuntui pakottavan minua koskettamaan itseäni, mutta pidin ajatukseni Jumalassa ja ristin käteni, ja nousin vuoteestani  kävelläkseni hieman ympäriinsä. Tunsin oloni miltei riivatuksi – kuinka kauhea sana! Mutta niin tosi, siltikin. Kukaan ei herännyt minun nousemiseeni, ei edes Jo. Minä kävelin ikkunan äärelle, ja silloin minä näin sen! Sen hirveän varjon, joka nousi metsästä, joka tunkeutui suoraan minun sydämeeni asti ja pakotti minut kävelemään ulko-ovella. Laitoin pienen hilkkani päähäni ja lähdin kävelemään metsää kohti. Ja minussa tykytti merkillinen halu.

 

Minun täytyi kävellä pitkään, ja olin jo poissa pihamaaltamme, kun aloin erottaa sitä mustaa hahmoa, joka kyyristeli metsässä. Kävelin sitä kohti, kuin vailla omaa tahtoa, mutta silloin kuulin huudon. Onneksi, voi se oli minun onneni, äiti oli herännyt ja lähtenyt minun perääni. Hän huusi minulle ja herätti minut tuosta kummasta unesta. Minä käännyin pois metsästä ja juoksin sisään, muttä ennen kuin paiskasin kotioven kiinni, metsästä kuului hurja karjaisu, jossa oli vain kaksi vokaalia; silloin tajusin, että juuri samalla tavalla Hummelin lapset huusivat minun perääni silloin pari viikkoa sitten: iä!

 

--

 

5.11.

 

Voi, minä olen niin huolissani kaikesta. Isästä, hän on nyt haavoittunut, hän makaa jossain Washingtonin sairaalassa ja äitikin on poissa, hoitamassa häntä, ja kaikki siskot ovat vain omissa töissään ja minä en tiedä, mitä tehdä.

 

Ja minusta tuntuu, että minun pitäisi mennä käymään Hummeleilla, siitä on niin pitkä aika. Minä en haluaisi, mutta se on minun velvollisuuteni. Minun täytyy yrittää olla hyvä, vaikka minua pelottaisi kuinka. Pyysin Jo'takin käymään siellä, mutta hän väitti olevansa yhäkin kipeä.

 

Toisaalta minä haluaisin käydä jälleen metsässä. Halu mennä sinne kasvaa aina vain isommaksi, mutta minä yritän taistella sitä vastaan pienen sydämeni pohjasta.

 

Ehkä minä yritän vielä pyytää Jo'ta, mutta jos hän ei suostu, varmaankin minun on pakko mennä itse.

 

--

 

26.11.

 

Kirjoitan tähän päiväkirjaani nyt viimeistä kertaa, sillä kunhan olen purkanut kaiken sen, mikä tapahtui kolme viikkoa sitten, en enää halua nähdäkään tätä kirjaa. Jos saan sen pois silmistäni, saatan vielä jonain päivänä unohtaa kaiken, ja se olisi vain Jumalan armo.

 

Tänään on kaikki hyvin. Metsä on hiljennyt, äiti on tullut kotiin, minusta tuntuu terveemmältä. Enää kukaan ei laita minua käymään siinä metsässä.

 

Kolme viikkoa sitten… minä lähdin käymään Hummelilla, koska Jo ei viitsinyt. Vein vähän ruokaa mukanani. Kun kuljin metsän läpi, se oli kammottavan hiljainen. Vasta kun tulin Hummelien pihapiiriin ja huhuilin heitä, kuulin ääniä. Lapset juoksivat ulos mökistä ja nykivät minua helmoista, ja minä annoin heille leipää ja he huusivat ja olivat kiihtyneitä. Hetken kuluttua rouva Hummelkin tuli ulos, ja hän piteli vastasyntynyttä lasta käsivarsillaan, ja antoi lapsen minulle ja se oli kuollut ja se oli kauhean kylmä ja voi Luoja, minua pelotti niin. Ja kun minä käärin auki sen kapaloita, minä näin sen pehmeän vauvanpään ja voi hyvä Luoja, siinä kasvoi jotain, joka oli yhäkin elävää, ja joka tykytti ja yht'äkkiä – kuolleen vauvan otsasta työntyi pari pieniä sarvia.

 

Minä miltei pudotin vauvan ja minä pelkäsin, ja annoin hänet takaisin rouvalle ja rouva vain kuiski minulle "Sie ist hier", ja minä en tajunnut, mitä hän sanoi. Kunnes tunsin sen saman kouraisun vatsanpohjassani, ja käännyin katsomaan mökin ovelle. Sieltä sisältä tuli jotain… Se oli jotain suurta ja mustaa ja sitä ei voi kuvailla sanoin ja se haisi villille ja sillä oli leimuavat silmät ja sarvia ja ei, sitä ei vain voi kuvailla sanoin.

"Sie ist hier! Shub-Niggurath, die schwarze Ziege der Wälder! Läufen sie!" huusi rouva Hummel ja silloin minä huomasin, kuinka hän pelkäsi, ja kuinka ne kolme vanhinta lasta pelkäsivät, mutta nuorimmat eivät pelänneet, vaan juoksivat sen mustan vuohen luokse ja syleilivät sen jalkoja, mutta se karisti ne pois ja yht'äkkiä se oli minun luonani ja se tarrasi kiinni ja… en voi kertoa, mitä sitten tapahtui. En voi.

 

Seuraavan kerran kun heräsin, oli jo pimeää. Löysin vaatteeni läheisestä risukosta ja puin häpeissäni päälleni ja lähdin juoksemaan kotiin päin. Siellä heitin itseni makaamaan sohvalle ja otin lääkkeeksi hieman belladonnaa, sillä minulla oli kamalan kuuma otsa ja heikotti. Sen jälkeen tulikin pitkä aika, etten tajunnut mitään, ja kun taas tajusin jostain jotain, oli äiti jo vierelläni ja olin ilmeisesti maannut kuumeisena jo pitkän tovin.

 

Minä tunnen itseni kovin heikoksi. En ehkä jaksa elää enää kauaa, vaikka pahin hourailu on jo ohitse. Kuumeeni on laskenut ja sairauden merkit poissa, mutta minä tulen aina muistamaan sen illan. Ja kun on kerran nähnyt tai kokenut jotain sellaista kuin… sen, joka tuli ulos Hummelien talosta, ei voi enää elää elämäänsä onnellisena loppuun asti. Se musta varjo on jostain syystä poistunut tämän metsän päältä, mutta sen sukua, sen verta, sen lapsia on yhäkin täällä, minä tunnen sen luissani.

 

Nyt kuulen Jo'n äänen eteisestä, mistähän hän tuli? 

 

"Niin äiti, minä kävin Hummeleilla… Vaimoparka näyttää voivan paremmin, ja vauvakin, se vastasyntynyt, jokeltelee iloisesti.  Ehkä saksalaiset vauvat tosiaan ääntelevät eri tavoin, tämä pitää aivan erilaista ääntä kuin vaikkapa Amy pienenä. Tämä vauva supsuttelee hauskasti, aivan kuin se yrittäisi sanoa "shub, shub", eikös olekin lystikästä, äiti?"

 

 

*

 

*

 

*

 

*

 

Tämän seuraavan kirjoitin ystävälleni Hannalle 18-vuotissyntymäpäivälahjaksi. (OK, rahat oli loppu ja jouduin äkkiä keksimään jonkin lahjakkeen, mutta loppujen lopuksi tästä tuli ihan söde:)

 

19.10.2005

kirjoittanut Lotta Dufva

 

Yöllä, kun kaikki muut olivat menneet nukkumaan, ja talon täytti uneksijoiden hiljainen tuhina, hän otti kynttilän käteensä ja hiipi peilin ääreen. Se oli pyöreänsoikea, pehmeäpintainen, sen peili oli vielä kirkas ja siitä näki tarkasti itsensä. Yksikään lapsi ei ollut vielä harjannut hampaitaan sen edessä, siinä ei ollut pienintäkään valkoista pepsodent-laikkua. Kukaan ei ollut koskaan piirtänyt siihen huulipunalla tai hengittänyt siihen niin, että vesihöyry tarttui pintaan siten, että siihen saattoi piirtää vaikkapa kaksi kirjainta ja sydämen niiden välille. Se oli kaiken kaikkiaan upouusi ja virheetön peili.

 

Hän katsoi peiliin ja oranssi valo kajasti hänen ympärillään, heijastui hänen silmistään ja poukkoili takaisin peilikuvamaan syövereihin. Hetkeen hän ei tunnistanut itseään kuvajaisessa, vaan mietti, kuka on se tyttö peilissä. Kuva ei vastannut ollenkaan tuota oudon irtonaista tunnetta hänen ajatuksissaan.

 

Kahdeksantoista vuotta, se on pitkä aika elää. Syntymäpäivät ovat aina vähän erilaisia kuin niitä edeltävät päivät, yhtäkkiä tuntee itsensä taas hieman vanhemmaksi, vaikkei oikeastaan olisikaan kuin pari tuntia vanhempi kuin aiemmin. Tyttö katsoi peiliin, ja hetken aikaa hän näki ne kaikki pienet tytöt, jotka olivat edustaneet hänen ulkomuotoaan vuosien varrella. 18 kappaletta, jokaisen välissä niin monta eri versiota, että loppujen lopuksi kaikki oli vain usvaa.

 

Hän tuli ajatelleeksi, että jos tästä peilistä näkyivät kaikki kahdeksantoista aikaisempaa syntymäpäivää, ehkäpä hän voisi nähdä tulevaan, jos laittaisi sen toisen, vanhemman peilin selkänsä taa, toiselle seinälle. Hän nosti lattialta entisen peilinsä, lohkeilleen ja vääristävän, ja olin nostamassa sitä takaseinälle, kun tuli ajatelleeksi, ettei ehkä haluaisikaan nähdä sitä, mihin oli menossa. Tai kuinka kauan hän tulisi vielä olemaan menossa. Hetken aikaa tyttö seisoi kahden peilin välissä ja pohti, mitä hän loppujen lopuksi haluaisi tehdä.

 

Viimein hän hymyili, nosti kummatkin peilit alas seinältä, ja tiesi, että kaikki on hetken tässä.

 

Lady Dee
on Lotta Dufva, joka on Oriveden opiston kirjoittajalinjan haahuilija, joka julkaisee tässä blogissa enimmäkseen pieniä anekdootteja ja mieltään vaivaavia elämän perimmäisiä kysymyksiä.
HUOM
Jos haluat kommentoida kirjoituksiani, arvostaisin omalla nimellä kirjoittamista - niinhän minäkin teen.
yhteys

Vaihdoin spostini toimivaan!
lotta.dufva at gmail.com